Slider

”AKTIIVINEN VANHUUS” UNOHDETAAN, KUN VANHUS RAIHNAISTUU JA LAITOSTUU ”Asukkaat katsoo vaan telkkaria ja odottaa kuolemaa”.

Aktiivinen vanhuus

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Kerran erään muistisairaiden yksikön esimies kertoi minulle, kuinka ”asukkaat katsoo vaan telkkaria ja odottaa kuolemaa”. Varovasti ehdotin, olisiko hoitajien mahdollista päivän aikana aktivoida asukkaita erilaisiin askareisiin. ”Ei.” Tuolloin ei kyse ollut kiireestä. Kyse oli priorisoinnista.

Vanhustyössä korostetaan ”aktivoivaa arkea” ja ”kuntouttavaa työotetta”. Siis paperilla. Näitä saatetaan mukailla sen mukaan, mikä organisaation tarpeita parhaiten palvelee.

Vanhuksesta saattaa tulla pelkkä kohde, jonka puolesta asiat tehdään, koska koetaan niiden muuten vievän liikaa aikaa (esim. kuljetetaan pyörätuolilla, koska rollaattorilla kävely veisi aikaa). Toisaalta saatetaan sanoa, että ”täällähän ei passata”, ja vanhus saa pyörätuoliajelunsa jälkeen itse hakea pyytämänsä vesilasin.

Vanhuksia ”suojellaan” vanhustenhoitolaitoksissa usein holhoavasti, aktiivisuuden lannistaen: ei saa mennä sinne, ei saa tehdä sitä tai tätä. Yhtenä näkökulmana on hoitohenkilökunnan vastuu asukkaiden turvallisuudesta. Allekirjoitan, mutta en varauksetta.

Ja kyllä, se aika. Se saattaa olla hyvinkin pitkä. Odottamista on paljon ja aikaa vietetään paljolti omassa huoneessa. Ihmetellään, että kyllä on kärsimätön mummo, kun ei yhtään jaksa ruokaa odottaa. No kun on odottanut sitä viime ruokailusta saakka. Ote gradustani, joka koski vanhusten elämänlaatua palveluasumisessa.

H: Mitenkäs te täällä saatte aikanne kulumaan?

Aino: Äläs nyt, kun mä mietin.

H: Okei.

Aino: No siinä ei oo paljon miettimistä. Oottaa kahviaikaa ja ruoka-aikaa, kattelee maisemia.

Jep.

Aktiivisuutta korostetaan ikääntymiskeskustelussa. Onhan selvää, että yhteiskunta haluaa vanhusten olevan toimintakykyisiä, jolloin heistä koituu vähemmän kustannuksia.

Aktiivisuus kuitenkin unohdetaan, kun vanhus tarvitsee apua aktiivisuuteensa. Hän ei olekaan enää osallistuva eläkeläinen tai ikääntyvä työntekijä. Hän on raihnainen, paljon apua tarvitseva vanhus.

TARVITAANKO TEHOSTETUSSA PALVELUASUMISESSA OHJAAJIA?

Kyllä, ohjaajia tarvitaan , joilla on aikaa ja taitoa toteuttaa aktiviteetteja. Toiminta pitää olla suunniteltua talon arkeen, säännöllistä ja ammattimaista. Mutta YHDESSÄ hoitohenkilöstön kanssa.

Voiko ohjaaja olla kuka tahansa? Ei, jos laatua halutaan. Voi, jos halutaan säästää. Ja sitähän halutaan. Toisaalta mitä väliä: Eihän ohjaajia edes enää palkata.

Vanhustyössä viriketoiminta kuuluu Maslow´n tarvehierarkian pyramidin huipulle. Ensimmäisenkin tason (fyysisten tarpeiden hoitaminen) saavuttamisen kanssa tehdään monin paikoin työtä. Valitettavaa on, että sieltä ei välttämättä tahdota edes nousta.

  1. Fyysiset tarpeet
  2. Turvallisuuden tarve
  3. Läheisyyden, rakkauden tarve
  4. Arvostuksen tarve
  5. Esteettiset ja älylliset tarpeet
  6. Itsensä toteuttamisen tarve

Puuttuu myös asiantuntemus siitä, mitä ohjaustoiminta voi olla. Helposti käy niin, että ohjaaja vedetään hoitotyöhön yhdeksi käsipariksi. Toisinaan ohjaajaa saatetaan pitää puuhastelijana. Irrallisena työtekijänä. Mikä lie.

Virike -sanakin kuulostaa lähtökohtaisesti jo puuhastelulta. Kun tulet vanhaksi harrastus vaihtuu virikkeeseen. Ja ”virikeohjaajasta” tulee pakkoreipastaja mieleen. Sen vuoksi pidänkin enemmän pelkästä ohjaaja sanasta, jos on osuvin sekään.

Ohjaustoiminnan hyödyt:

  • ryhmätoimintaa, jossa asukkaisen mahdollisuus tutusta toisiinsa. Tämä vaatii usein välilinkiksi työntekijän. -> Yksinäisyys vähenee, osallisuus ja yhteisöllisyys lisääntyy
  • mielekäs toiminta saa ajan kulumaan ja lieventää kipua -> yksinäisyys, levottomuus, alakulo vähenee (esim. soittokellon soittaminen yhteydessä toisinaan tylsistymiseen/yksinäisyyteen)
  • aktivoiminen arjen askareisiin – vältetään laitostumista -> jatkuvuuden, pystyvyyden ja tarpeellisuuden tunne
  • koordinoi toimintaa, esimerkiksi vapaaehtoisia avustajia retkille/juhlapyhien huomioiminen, jolloin toiminta on organisoidumpaa
  • tukee esimerkiksi elämäntarinatyössä ->muistelun tutkitustikin nähty olevan yhteydessä elämänlaatuun (oman elämän merkityksellisyys).

MILLAISTA AKTIVITEETTIA PALVELUASUMISEEN?

No sitten, jos jossakin on niin hyvin asiat, että aktiviteetteja onkin vanhuksille tarjolla. Mitenkäs niitä sitten tulisi toteuttaa?

VIIKKO-OHJELMA: Käsityökerho, askartelua, tuolijumppa.

Okei, mä en osallistuisi noista ylläolevista mihinkään. Mä olisin se ”kiittämätön” tapaus.

Vanhukset lokeroidaan monesti samaan lokeroon ja ajatellaan, mitä he haluavat, ilman, että heiltä itseltään välttämättä kysytään. Tarjotaan yhtä aktiviteettia ja odotetaan, että vanhuksen tulisi olla tästä mahdollisuudesta kiitollinen. Johon viittasin postauksessani ”Vanhuksilla on syytä kiitollisuuteen”.

Lisäksi miehet jäävät usein paitsioon, koska naisia on enemmän ja ohjelma heille suunnattua. Eräs palveluasumisen asukas ilmaisi asian näin (ote gradustani):

Tommoseen saatana ämmien kanssa, satavuotiaitten ämmien kanssa, niin kato kun ei siellä oo mitään jutun aihetta ja eikä mitään yhteistä niin mä tunnen siellä itteni vähän mörrimöykyks perkele.

Eli vaikka toimintaa olisi tarjolla, ei siihen välttämättä osallistuta syystä tai toisesta. Esteenä voi olla vaikkapa juuri tuo mainitsemani tarjonta, joka ei vastaa toiveita, tai esimerkiksi huono kuulo ja väsymys.

Itsenäiset aktiviteetitkin ovat tärkeitä. Lehdet ja kirjat, radion kuunteleminen. Mitä kenelläkin. Jos niihin annetaan mahdollisuus. Ja toiset tarvitsevat aktivointia näihinkin, vaikka ne ennen olisivatkin olleet osana arkea.

Tärkeänä pidän myös mahdollisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun, jolle on selvää tarvetta palveluasumisessa. Resurssit sanelevat kuitenkin ryhmätoiminnan ensisijaisuuden.

Ohjaajan työssäni tehostetussa palveluasumisessa pyrin järjestämään toimintaa asukkaille, jotka sitä kaipasivat.

Toiset halusivat osallistua sen vuoksi, että haluavat nähdä ihmisiä ja juttuseuraa. Ei ole väliä, mitä ”virikettä” oli tarjolla. Kaikki kävi. Ei tarvinnut kuin huikata, niin könyttiin jo sängystä ylös.

Joidenkin asukkaiden kanssa lempeä patistelu toimi: he kertoivat olevansa tyytyväisiä, kun tuli lähdettyä, vaikkeivat aluksi meinanneetkaan.

Mutta sain usein kuulla anteeksipyytelyitä, pahoitteluita ja moninaisia selityksiä asukkailta, jos he eivät osallistuneet toimintaan, johon olin heitä pyytämässä, hakemassa, muistuttamassa… Aivan turhaa! Minä epäsosiaalisuuden ilmentymänä ymmärrän heitä enemmän kuin hyvin!

Jokaisella on itsemääräämisoikeus ja valinnanvapaus mihin haluaa osallistua vai haluaako mihinkään, jota tulee kunnioittaa. Ja asukkaisiin tutustumalla oppii myös arvioimaan, mikä saattaisi kiinnostaa, mikä ei.

Keskeisenä pidänkin yksilöllistä tapaa, jolla vanhusta aktivoidaan, toimintaa, johon aktivoidaan ja päämäärää, kenelle ”hyötyä” tavoitellaan. Kyseenalaisia motiiveja aktivoinnin taustalla ovat työntekijän oman itsetunnon pönkittäminen (kiitokset omaisilta, esimieheltä…), varaukseton tapa pitää asiaa pelkästään hyvänä tai ajatus, että tiedän paremmin mikä vanhukselle on hyvää kuin tämä itse.

Lopuksi: Ohjaajia tarvitaan, mutta arjessa tapahtuva aktivointi ei voi olla pelkästään heidän varassaan.

Mukavaa päivänjatkoa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja