Slider

BLOGIN SYNTYMISEN TAUSTATARINA: VANHUKSET JA MINUN ÄÄNENI

Aidosti vanhusten asialla

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Olen aina viihtynyt vanhusten parissa ja luonnollinen tieni on ollut tehdä töitä kyseisen kohderyhmän kanssa. Elämän kriiseistä voimaantuneena syntyi ajatus blogista. Tavoitteenani on, että minun ääneni kautta vanhuus ja vanhukset tulevat näkyviksi ja kohdatuiksi.

AIDOSTI VANHUSTEN ASIALLA

Aidosti vanhusten asialla
Mummon sylissä

Maalaistalon tyttönä olen kasvanut yrittäjähenkisyyteen. Kotoa olen saanut ymmärryksen siitä, kuinka toisia tulee tarpeen tullen auttaa ja heikommasta on pidettävä huolta, jos itsellä on siihen resurssit.

Kolmen sukupolven kasvuympäristössä totuin eri ikäluokkiin ja vanhusten kunnioittaminen kumpusi jo varhain minulle opetetuissa tavoissa.

Koulussa kehotettiin tervehtimään jokaista vastaan tulevaa vanhusta. Tästä tuli kuitenkin hieman pulmallista muutettuani kaupunkiin 16-vuotiaana ja luovuin tästä sinänsä hyvästä tavasta. Lukiossa sain luettavakseni ”Täällä Pohjan Tähden alla – trilogian”, joka teki minuun syvän vaikutuksen sen hetkisten vanhusten historiasta.

Päästessäni opiskelemaan Humanistiseen ammattikorkeakouluun yhteisöpedagogiksi olin löytänyt paikkani. Vanhustyö ei ollut tuolloinkaan suosiossa: Meitä oli luokalla kaksi, jotka suuntasivat sosiaalisen vahvistamisen pääaineopintonsa vanhuksiin.

Halusin vanhusten pariin ja osallistuin 4H:n järjestämälle senioritoiminnan kurssille, jossa myöhemmin toimin kouluttajana myös itse. Aloin käymään kahden vanhuksen luona säännöllisesti auttamassa ja toisen kanssa meille muodostui läheinen suhde, kunnes kuolema meidät erotti. Lisäksi, koska halusin vanhusten pariin kesätöihin, laitoin viestin Helsingin kaupungin ”jollekin” vanhuspäällikölle. Kesätyöpaikka järjestyi. Toki jälkikäteen sain vasta kuulla, että olin tosiaan lähestynyt johtajien johtajaa. Ihastuin vanhustyöhön. Se oli sitä mitä olin kaivannut.

Koska minulla ei ollut hoitajan koulutusta, tuli vastaan tilanteita, joihin etsin vastausta vapaa-ajallani: mitä kaikkea Parkinsonintautiin liittyy, miten harhojen kanssa tulisi toimia, miten tukea muistisairasta, mitä virikkeitä voisi tarjota…? Minulla oli aito kiinnostus vanhuutta kohtaan, halu oppia siitä enemmän, kehittyä työssäni ja tehdä se parhaalla mahdollisella tavalla.

Epävarmuus itsestäni yliopisto-opiskelijanakaan ei asettunut enää esteeksi löydettyäni gerontologian opinnot. Tavoitteenani oli ensisijaisesti lisätä ymmärrystä vanhuutta ja vanhenemista kohtaan. Psykogerontologia kiinnosti minua erityisesti.

Loppuelämäsikö sinä toisten pyllyjä pyyhit?

Tein mielestäni arvokasta työtä. Totuin kuitenkin kuulemaan irvailuja vanhustenmaailmasta ja naureskeluja vanhusten höppänyydestä. Kerran eräs henkilö totesi minulle: ”Loppuelämäsikö sinä toisten pyllyjä pyyhit?” Pahoitin mieleni. Myöhemmin oivalsin, että hänen tarkoitusperänsä olivat hyvät, mutta ilmaisu heikko.

Vanhustyötä pidetään ”jämätyönä”. sellaisena jota näennäisesti arvostetaan. Koin, että minun tarvitsi jatkuvasti puolustaa haluavani kaikista maailman töistä OIKEASTI tehdä tällä hetkellä tätä.

Vanhustyössä tapasin ihania hoitajia, jotka tekivät työtään todella hyvin: olivat läsnä, kysyivät vanhuksen mielipidettä, puhuivat kunnioittavasti, pyrkivät aitoon kanssakäymiseen, jakoivat vanhusten iloja ja suruja. Samalla ne hoitotoimenpiteetkin tulivat tehdyiksi.

Näin myös toisenlaista tapaa toimia: omaisille valehtelua, vanhukselle ivallista nauramista, märissä vaipoissa pitämistä, vanhusten istuttamista ruokasalissa tuntikaupalla, nukkumaan laittamista heti päivällisen jälkeen (vastoin vanhuksen toivetta), epäkunnioittavaa puhetta, ohittavia kohtaamisia ja se oma puhelin joka helv** hetki kädessä! Se uuvutti. Ei minusta ollut siinä vaiheessa puolustamaan vanhusten oikeuksia, vaan oman jaksamiseni vuoksi lähdin ”pahimmista” paikoista melko pian pois.

Yliopisto-opinnot tuottivat osaltaan pettymyksen. Moni alalle opiskeleva oli hakemassa vain ”muodollista pätevyyttä” toimiakseen esimiestehtävissä tai opiskelemassa, koska vanhuspuolella on töitä. Keskustelut tunneilla saattoivat olla loppusuorallakin vielä tasoa: mummoni teki ja vaarini sanoi…

Elämäni alkoi täyttyä opiskelusta, vapaaehtoistyöstä HelsinkiMission muisteluryhmän vetäjänä, 4H:n seniorityöntekijänä ja kouluttajana sekä hoitajan tehtävistä palvelutalossa. Olin kaikesta innoissani ja pääsin vanhustyön järjestöön projektityöntekijäksi. Siinä se sitten oli. Kaikki innostus oli muuttumassa totaaliseksi uupumukseksi. Ei yhtään vanhusta enää.

Hyppäsin kelkasta pois vain todetakseni, että kaipaan vanhusten pariin takaisin. Työn merkityksellisyys on minulle tärkeätä. Päädyin muutaman mutkan kautta palvelutaloon ohjaajaksi. Ihanaa! Unelmatyö. Jäin opintovapaalle ja äitiyslomalle.

AJATUS BLOGISTA

Muutimme Helsingistä Pertunmaalle kesällä 2015. Siitä kesään 2016 tuli muutosten vuosi. Teimme remonttia vanhaan lapsuudenkotiini ja mieheni kanssa gradut , toinen lapsemme syntyi, isä sairasteli ja äiti kuoli. Kuulokkeissa soi ”So lost and faded”.

Purin oloani kirjoittamalla, joka on minulle paras ilmaisukeino. Tekstitiedoston nimi oli ”Minun Ääneni”. Olin epävarma, mutta halusin tulla kuulluksi, edes itselleni, siitä kai tiedoston nimikin.

Koin, että olin jäänyt monesti ”piipittäjän” rooliin, joka ei osannut ilmaista ajatuksiaan tai puolustaa itseään, perustella kantaansa. Halusin kertoa omista näkemyksistäni rauhassa, pohdiskella eri näkökulmia ja saada ne sanotuksi.

Minulle nousi halu toteuttaa itseäni entistä vahvemmin. Ajatus siitä, että joku muukin lukisi pohdintojani, alkoi itämään. Mutta kuten voit lukea täältä, koko sosiaalinen media on minulle aivan vieras ja kynnys ilmaista itseäni korkealla.

Vanhusten parissa olen saanut paljon elämän oppia ja syvyyttä ajatuksiin. Heidän elämäntarinaansa osalliseksi pääseminen on ollut etuoikeus. Yhteiskunnassamme vanhuus ei kuitenkaan saa näkyä, ikääntyminen kielletään, vanhukset ovat taakka eikä vanhustyötä arvosteta. Asioiden tulee muuttua.

Epäilys omaa osaamistani kohtaan on kuitenkin jarruttanut blogin aloittamista: mitäpä voisin tarjota tai oikeasti, mitä kukaan hyötyy osaamisestani, kun moni osaa tehdä sen paremmin? Miten muka erottuisin? Kaikki on jo tehty, kaikki on sanottu. Ja moneen kertaan. Ja paljon ansioituneimmat. Tässä kohtaa mietelause on auttanut: Älä vertaa itseäsi häneen, joka on jo keskivälissä, kun sinä olet alussa…

Toinen apukeino on ollut elämän rajallisuuden miettiminen. Ajatus kuolemasta laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Jos meillä olisi aikaa loputtomasti, kaikkea voisi lykätä ja siirtää eteenpäin. Mutta kun ei ole, niin mitä ihmettä edes mietin, yritänkö tulla kuulluksi? Tietysti yritän.

Vanhustyön kehittäminen, alalle innostaminen ja vanhusten elämäntarinoista ammentaminen ovat minulle merkityksellisiä asioita. Haluan jakaa oppimaani, ajatuksiani ja kehittyä samalla itse. Kuten Lenita Airisto eräässä lehtihaastattelussa totesi:

”Ei pidä kuluttaa aikaa vain siihen, että on olemassa. Pitää nousta ja ottaa riskejä ja kokeilla, muuttuisiko elämä paremmaksi omilla toimilla.”

Siksi blogi. Mahtavaa, jos tulet matkaan mukaan!

11 Responses

  1. Ihana oli lukea blogiasi. Uskon, että sinulla on paljon annettavaa meille pertunmaalaisille. Mutta muista myös kiinnittää huomiota omaan jaksamiseesi. Lapsiperheen elämä on melko hektistä ( muistaakseni ).

    1. Kiitos❤️Toivottavasti muillekin kuin pertunmaalaisille🙄 Ja kiitoksia huolenpidosta😊

  2. Hieno ja tärkeä aihe! Itse olen tavannut sinut kun olit vauva, kävin usein kylässä isosiskosi luona.
    Tällä hetkellä olen löytänyt paikkani Buurtzorg: ssa (kotihoito) Hollannissa monen mutkan kautta. Vasta nyt tunnen tekeväni aitoa vanhusten työtä, ei ole pomoja, saamme itse päättää tiimin kanssa omasta työstä ja on aikaa kuunnella vanhuksia ja omaisia jne.
    Jutellaan joku kerta lisää Pertunmaalla!

    1. Moi Annu! Tokihan mä sut muistan, koska me siskon kanssa leikittiin pienenä aina “isoja tyttöjä” eli Annua ja Siniä 🙂 Mahtavaa, että on löytynyt tuollainen paikka! Mielelläni teen siitä vaikka joskus juttua jossakin muodossa tännekin!

  3. Onnea Kaisa!
    Hienon blogin olet aloittanut. AITOA IHANAA KAISAA.
    Hali sydämiä täältä meiltä kaikilta

  4. Arvokkaita asioita nostat esiin. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia kirjoituksiasi.

    Itse heräsin vanhusten asioiden suhteen vasta muutama vuosi sitten, kun äitini päätyi sairaalan ja terveyskeskuksen vuodeosastolla makuuttamisen jälkeen hoivakotiin. Kovin kapeaksi meni elämä siihen asti virkeällä ihmisellä. Se herätti tekemään jotain iäkkäiden hyväksi.

    Äitini kanssa käytiin aika ajoin jossain autolla. Ne ajelut tarjosivat pientä vaihtelua hänen arkeensa. Äidin kuoltua ajattelin, että voisi olla muita iäkkäitä, joilla ei ole kyyditsijä ja jotka kaipaisivat neljän seinän sisältä välillä liikkeelle.

    Reilut kolme vuotta sitten käynnistin Automies-toiminnan, jossa vapaaehtoiset tarjoavat iäkkäille virkistystä autoretkien muodossa. Sittemmin on tehty satoja autoretkiä iäkkäiden kanssa. Virkistystä on kokenut niin iäkkäät kuin heidän seurastaan nauttineet vapaaehtoiset.

    Pertunmaan läheltä Mäntyharjultakin on ilmaistu kiinnostusta aloittaa Automies-toimintaa alueella. Vielä tarvittaisi mukaan taho, joka tuntee iäkkäitä siltä suunnalta.

    Kiitokset vielä kiinnostavista ensimmäisistä artikkeleista, näitä luen mielelläni lisääkin.

    Automies Jari

    1. Kiitos kommenteistasi Jari. Täytyy ehdottomasti pitää asia vireillä! Pistetään sana kiirimään…

  5. Kiitos Kaisa. Piipittäjiä ja itsensä mitätöijiä on hoitoalalla jo tarpeeksi. Ja toisten alaspainajia. Sanot asiat niin kuin ne koet. Niin kuin monet kokevat. Ehkäpä joku muukin uskaltautuu esimerkkisi ansiosta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja

Kiitos hiljaisille puurtajille.

Tuli mieleeni, että jos tätä ei ole joku kuullut, niin olisi hyvä kuulla. Minä haluan tämän osoittaa vanhustyössä toimiville hoitajille, vaikka laulu on tehtykin eri