Mitä tarinoita sinun suvussasi on kerrottu? Mitä jätetty kertomatta? Onko joitakin muistoja korostettu, ihmisiä, joista on kerrottu paljon, ihmisiä, joista on vaiettu?

On mielenkiintoista lähestyä kuultuja sukutarinoita tältä kantilta. Monesti tietyt tarinat on kuullut kuulemasta päästyään ja jotkut ihmiset kertovat tarinoita elämästään enemmän kuin toiset, mutta miksi?

Muistelututkimuksissa on huomioitu, kuinka rakastumme usein omiin tarinoihimme ja kivetämme ne totuudeksi. Toisinaan taas romantisoimme sitä, mitä todella tapahtui. Nostalgisointia kannattaakin harrastaa harkiten, jos lainkaan. Tai mitä sitä kukakin elämäntarinaltaan haluaa. Jokatapauksessa elämäntarinakirjoittamisessa kannustan haastamaan mustavalkoista ajattelutapaa ja laajentamaan näkökenttää.

Muistatko?

Mitä muistat ja mitä et? Miksi muistat ja miksi et?

Se, että muistaa juuri tietyt asiat valtavasta määrästä muistoja kertoo muistojen merkityksestä muistelijalle, ei välttämättä lainkaan siitä, että ne olisivat muutoin merkittäviä tapahtumina. Muistitietoa ei voida pitää luotettavana tai tarkkana kuvauksena menneestä, koska se kenelle, missä yhteydessä ja mihin muistelulla pyritään vaikuttavat kertomuksiin ja niiden vaihteluun.

Perheenjäsenet voivat muistaa saman tilanteen tai jonkun henkilön eri tavalla. Väittely asiasta on turhaa, koska tulkinnat ja muistoihin liittyvät tunteet ovat jokaisen oma totuus tai ainakin pohdinnan paikka, miksi toinen muistaa asian aivan eri tavalla. Tämä on hyvä tiedostaa, kun kirjoittaa omaa elämäntarinaansa tai kuuntelee/lukee toisen elämäntarinaa. Eri asia ovat sitten faktatiedot kuten vuosiluvut, jotka ovat tarkistettavissa.

Pohtia voi sitäkin, miksi ei muista jotakin? Liittyykö siihen pakoa tai kieltämistä? Vai pelkästään se, ettei ole kokenut asiaa kovin merkitykselliseksi. Muistia voi myös treenata erilaisin muistiharjoituksin kuten vaikkapa ”Muistan…” ja vastaavasti ”En muista…”

Matka itsetuntemukseen

Ajattelen, että ilman historiamme tuntemusta, meidän on vaikea ymmärtää itseämme ja valintojamme, vanhempiamme kuin sisaruksiammekin. Kokemuksemme koko elämämme ajalta ovat meissä. Suhtautumistapamme, tunteemme ja toimintamme tietyissä tilanteissa, uskomukset itsestämme tai arvomme linkittyvät aikaisempaan, ne eivät synny tyhjiössä. Näitä tarkastelemalla ymmärrys omasta vastuusta valintoihin ja käyttäytymiseen saattaa kasvaa.

Minun elämäni nyt on ollut vain tällainen, turha sitä on muistella. Ei ole hääppöistä ollut, ei siitä kukaan mitään koostu, yhtä rämpimistä. Ymmärrettäisiinpä, kuinka jokaisen elämäntarina on arvokas ja kiinnostava. Jos lukisin tarinan elämästä, missä ei ole yhtään alamäkeä, epäonnistumista tai säröä, olisin vähintäänkin pettynyt. Tällöin ihminen ei ole uskaltanut näyttää haavoittuvaisuuttaan, inhimillisyyttään.

Muistelemisella tai elämäntarinan koostamisella en suinkaan tarkoita, että historiaansa tulisi jämähtää. Päinvastoin. Pohtimalla, mitä hyviä eväitä sieltä on reppuunsa saanut, mitkä ehkä ovat olleet pilaantuneita jo reppuun laitettaessa saa mielekkäämmän nykyisyyden. Jos näitä huonoja eväitä on reppu pullollaan, onhan se mahtavaa, jos sitä saa kevyemmäksi niitä vähentämällä (=työstämällä). Ymmärtää lopulta, että on arvokas tällaisenaan, historiamme ei sitä määrittele.

Taustahistorian tutustumisen kautta voimme ainoastaan muuttaa tulevaisuuttamme tunnistaessamme negatiiviset jatkumot ja käsittelemällä ne. Ja kaikilla tämä on osittain myös henkilökohtaista, koska temperamenttimme vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi asioihin suhtaudumme. Oikeastaan on ihmeellistä, miten vähän työkaluja ja mahdollisuuksia yhteiskunnassamme tähän annetaan. Sivistystä on mielestäni se, että tuntee historiansa ja tunnistaa taakkansa sekä pyrkii kasvamaan ihmisenä.

Isovanhempieni elämä antaa perspektiivin omalleni

Isovanhempien ja vanhempien historiaan tutustuminen auttaa oivaltamaan millaisissa olosuhteissa he ovat valintojaan tehneet, millainen yhteiskunta on tuolloin ollut ja mitä kansalaisilta on odotettu, mikä on ollut arvomaailma. Mitä elämäntapahtumia he ovat kohdanneet ja missä vaiheessa elämässään. Kun pääsee hieman oman navan ympäriltä, joka toki tärkeää elämäntarinassamme, pois, saattaa huomata mahdollisesti katkeruuden hälvenevän. Ehkä myös haluaa muutosta niihin taakkoihin, jotka eivät edistä omaa tai edelleen lastemme hyvinvointia. Mutta ensin täytyy osoittaa ne kohdat, jotka ovat oman hyvinvoinnin tiellä. Epämääräinen ”haluan olla erilainen kuin isäni/äitini” on sanahelinää, jos ei ymmärretä, miten tämä muutos tapahtuu.

Tässä ajassa aika usein näkee syyllistettävän edellisiä sukupolvia, koska on jo tietoa esim. tunnetaidoista ja miten ne ovat monesti omasta kasvatuksesta puuttuneet. Aina voi loputtomasti syyttää omia vanhempiaan kasvattajina ja vetää yhtäläisyysmerkit omiin haasteisiin elämässä. Some huutaa otsikoin: Mietipä, millaisena SINUT on hyväksytty? Tämä on vallan hyvä asia, mutta mielestäni ei riitä, että tutkaillaan omaa vanhempi – lapsi – suhdetta, vaan katse tulisi ulottaa vielä pidemmälle: millaisena sinun äitisi/isäsi on ollut hyväksytty? Entä heidän vanhempansa? Jos nostamme vain itsemme edellisten sukupolvien yläpuolelle siinä, kuinka olemme esimerkiksi hyviä tunnetaito-osaajia ja heidänkin olisi pitänyt olla, teemme tilaa vain katkeruudelle, emme hyväksynnälle. Mitä esimerkiksi vuonna 1920 syntynyt tiesi tunnetaidoista, mitä kiintymyssuhdeteoriasta?

Tämän jälkeen voit kysyä: millaisena sinä hyväksyt lapsesi? Jos näet toiminnassasi perittyjä, vahingollisia malleja, on syytä pysähtyä niiden äärelle.

#elämänkaari #elämäntarinat #elämä #kirjoittaminen #tunnetaakat #muistelu #muisteleminen