Vanhuusikä tuo mukanaan monia muutoksia, menetyksiä ja erilaista luopumista. Huono terveys voi johtaa kasvavaan avun tarpeeseen ja kodin tilalle tulee hoitolaitos. Hoitolaitokseen ”joutuminen” voi olla seurausta myös leskeytymisestä, jolloin suru yhdessä kodista luopumisen kanssa on suuri elämän käännekohta.
Jos nykyisin palvelutaloon ”päästäänkin”, tarkoittaa se usein sitä, että toimintakyky on jo huomattavasti alentunut. Luopumista on täytynyt tehdä terveyden/toimintakyvyn osalta jo aiemmin ja pyrkiä hyväksymään lisääntyvää riippuvaisuutta muista.
Täytyy myös aluksi todeta, että nykyinen ”hoidetaan kaikki kotiin” ei todellakaan palvele kaikkea ja omaiset kuin vanhus itse voivat huokaista helpotuksesta saadessaan palveluasumisesta paikan. Se voi lisätä turvan tunnetta ja edistää hyvinvointia monella tapaa. Mutta seuraavaksi pyrin tuomaan esille, miksi siirtymä vaatii huomiota.
Psyykkistä hyvinvointia horjuttavat monet tekijät palveluasumisessa
Siirtymävaiheessa kotoa palveluasumiseen monet vanhukset jäävät yksin ja ilman tukea, vaikka vanhus joutuu luopumaan kodistaan, joka on saattanut olla koti useita vuosikymmeniä. ”Kyllä sinä tähän pian totut”, on perus lohdutuslause. Mitäänsanomaton, tunteita ja keskustelua karttava lausahdus.
Vähäiset sosiaaliset aktiviteetit palveluasumisessa voivat korostaa yksinäisyyttä etenkin iltaisin ja viikonloppuisin. Asukkaat luovat harvoin kontakteja toisiinsa.
Hoivalaitokseen muuttaminen eristää useimmiten vanhuksen yhteiskunnasta ja laittaa henkilön kyseenalaistamaan omaa tarpeellisuuttaan ja tulevaisuuttaan.
Oman kuoleman läheisyys, elämän rajallisuuden tiedostaminen ja käsitteleminen saattaa olla raskasta. Kuolema on asia, josta omaiset eivät välttämättä halua keskustella, vaikka sen läheisyys askarruttaisikin vanhusta. Hoitohenkilökunnallekin asian käsitteleminen voi olla hankalaa ja se sivuutetaan, paitsi kiireen vuoksi, myös omien käsittelemättömien tunteiden takia. Näin vanhus jää tunteineen yksin.
Vanhojen ystävien vierailut vähenevät usein hoitolaitokseen siirtymisen jälkeen, koska heidänkin toimintakykynsä on monesti jo heikentynyt. Totta sekin, että heitä myös kuolee. Näin elämänkokemusten muisteleminen ja elämän jakaminen ystävien kanssa vähenee, mikä osaltaan horjuttaa psyykkistä hyvinvointia.
Ja vaikka hoitolaitoksissa olisikin tarjolla saman ikäistä seuraa, hoitolaisten asukkaat eivät juuri ole toistensa kanssa tekemisissä eikä ystävyyssuhteita synny. Syitä tähän on monia, kuten ettei jakseta rakentaa uusia ystävyyssuhteita, aistiongelmien kuten huonon kuulon vuoksi tutustuminen estyy, muistiongelmat ym.
Perheenjäsenet ja ystävät saattavat ahdistua, koska eivät kestä nähdä senkaltaista avuttomuutta, johon läheinen on joutunut tai ajatella, kuinka hoitolaitoksessa omainen on kuitenkin ”turvassa”, jolloin koetaan, ettei yhteyttä ole tarpeen pitää niin paljon kuin tämän kotona asuessa. Ja vaikka omaiset ja ystävät kävisivätkin, päivät saattavat tuntua pitkiltä. Vanhus voi kokea tällöin itsensä hylätyksi.
Hoitoyhteisöjen ilmapiiri vaikuttaa vanhusten kokemukseen omasta ihmisarvostaan ja merkityksestään. Moni hoitolaitoksen asukas kokee, ettei kykene vaikuttamaan siihen, mitä heidän elämässään tapahtuu.
Hoitokulttuuri on edelleen paljolti erilaisten hoitolaitoksen aikataulujen mukaan elämistä. Lisäksi ongelmana saattaa olla liian vähäiset henkilökuntaresurssit, jolloin kiire ei jätä tilaa ”kokonaisihmisen” kohtaamiselle, koska se vaatisi nimenomaan aikaa ja keskittymistä. Irja Kilpeläinen toteaa vanhusvuosinaan kirjassa Viisaat vuodet. Luopumisen ja löytämisen aika (1999):
”Kerran oli eräs nuori ihminen, jolla ei ollut kiirettä ja hän istui tuossa ja kuunteli. Hän otti täydestä sen mitä sanoin ja hän kyseli asiasta enemmän, hän ei heti alkanut lohduttaa tai käskenyt ajatella jotakin muuta. Heräsin virkeäksi ja aloin ajatella paljon kirkkaammin ja selvemmin kuin pitkiin aikoihin. Eikä hän todellakaan tehnyt muuta kuin piti minua täytenä ihmisenä ja uskoi minua!”
Vanhukset tarvitsevat psyykkistä(kin) tukea hoivalaitokseen muuttaessa
Elämän käännekohdat kuluttavat voimavaroja ja jos näissä kriiseissä ei vanhusta tueta, saattaa seurauksena olla muun muassa yksinäisyyttä, huonoa terveyskäyttäytymistä, turvattomuuden tunnetta, alakuloisuutta ja ahdistuneisuutta.
Psyykkistä tukea vaikeisiin elämäntilanteisiin ei kuitenkaan juuri saada. Sen sijaan vanhuksille määrätään näihin elämän käännekohtiin psykoosilääkkeitä sekä uni- ja masennuslääkkeitä.
Vanhukselle tulisi antaa mahdollisuus keskustella, tulla kuulluksi ja lupa myös surra. Psyykkistä tukea vaikeisiin elämäntilanteisiin ei kuitenkaan juuri saada. Sen sijaan vanhuksille määrätään näihin elämän käännekohtiin psykoosilääkkeitä sekä uni- ja masennuslääkkeitä.
Psyykkisen hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää
- Tukea vanhusta ylläpitämään kontakteja myös hoitolaitoksen ulkopuolelle ja tukemaan autonomiaa.
- Kannustaa ja antaa mahdollisuus arjen askareisiin ylenpalttisen holhouksen sijaan. Itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi tunteminen lisää hyvinvointia.
- Tarjota virikkeitä niitä kaipaaville.
- Mahdollistaa kokonaisvaltaisen kohtaaminen (se perushokema: riittävästi osaavaa henkilökuntaa).
- Vanhusten omien toiveiden huomioonottaminen ja kuulluksi tuleminen. Jos vanhuksia pidetään kykenemättöminä omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon, jää taustalle vanhus kokonaisvaltaisena, tuntevana ja historian omaavana yksilönä.
#läsnäolo #kuuntelutaito #tunnetaidot #vanhuus #pysähtyminen #kohtaamistaidot #läsnäolonvoima #vanhuksenääni #psyykkinenhyvinvointi