Slider

Kuiskaan äidin korvaan “Hyvää matkaa”. IÄKKÄÄN VANHEMMAN KUOLEMAN HYVÄKSYMINEN VOI OLLA VAIKEAA, MUTTA SURUA EI SAA NÄYTTÄÄ

iäkkkään vanhemman kuoleman sureminen

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Yöllä puhelin soi. Isä soittaa. Vastaan: Äiti! Sairaalassa otan vuoteella makaavaa äitiäni kädestä. Ja siitä kädestä en irrota. Se käsi symboloi minulle hoivaa ja turvaa. Se hieroi jalkaani, kun sitä särki ja hoiti naarmut, kun olin kaatunut. Lohdutti ja laastaroi. Se käsi on minulle tärkeä. Siitä kädestä pidän silloinkin, kun siskoni kahden vuorokauden päästä havahduttaa minut hereille ja kuiskaan äidin korvaan: Hyvää matkaa.

Vanhempien menettäminen aikuisiällä on osa luonnollista elämän kiertokulkua, mutta se ei tee asian hyväksymisestä silti välttämättä helppoa. Nykyään oman vanhemman kuolema on monesti ensimmäinen kerta, kun kuolema koskettaa läheltä. Vanhusten parissa työskennelleenä olin käynyt kuolemasta keskusteluja ja nähnyt usean huoneen tyhjentyvän, mutta yht´äkkiä se olikin niin lähellä.

Väestön keskimääräinen elinaika on pidentynyt, jolloin ihmisten odotukset koskien omaa ja läheisten jäljellä olevaa elinaikaa myös pitenevät. Ylilääkäri Johanna Tuukkanen tuo esille Erikoislääkäri –lehdessä (2/2015) kuinka lasten on toisinaan vaikeata käsittää, että nykylääketieteen ja modernin tehohoidon maassa iäkäs omainen silti kuolee. Uskotaan ja toivotaan, että lääketieteen keinoin pystytään ihmeisiin ja jos ei, niin tämä on hoitovirhe.

Yhtenä syynä Tuukkanen pitää sitä, ettei iäkkääseen vanhempaan ole pidetty yhteyttä, eikä huomattu sitä, että hän on jo varsin huonokuntoinen. Oma syyllisyys saa etsimään syyllisiä. Hoitovirheiden etsimiseen ja valitusten tekemiseen käytetään paljon aikaa, joskaan Tuukkanen ei kiellä, etteikö hoitovirheitä joskus tapahtuisikin.

Me emme etsineet syyllisiä, vaikka mielessä pyörikin kysymyksiä. Olisko äiti pelastunut, jos lääkäri ei olisi pitänyt närästyksenä hänen sydänoireitaan? Olisiko äiti pelastunut, jos apu olisi tullut nopeammin? Olisinko minä voinut tehdä jotakin toisin? Olisiko äiti voinut tehdä jotakin toisin? Kysymyksiä, jotka eivät tuo äitiä takaisin.

Alkuun se oli hankalaa. Astella sitä hautausmaan polkua, jota olin monesti äitini kanssa kävellyt. Viedä kynttilä kummulle, jonka hautakivessä äitini nimi seisoi. Viedä lapseni haudalle, joihin olisin äitini toivonut saavan tutustua. Juuri kun muutimme lähellä sinua! Katkeruuttakin.

KUOLEMAAN SUHTAUTUMINEN

Kuolema on edelleen tabu yhteiskunnassamme ja vahvasti hoitolaitoksiin piilotettu salaisuus. Kuolema saattaa tuntua aiheena synkältä ja ahdistavalta, pelottavaltakin. Toisille se näyttäytyy kuitenkin entistä vahvempana läsnäolona nykyhetkessä.

Ei liene tarvetta lähteä laulamaan vainajan luokse suruvirsiä tai lyhyissä kahvipöytäkeskusteluissa pohtia hautajaisiamme, mutta ehkä se helpottaa omaa elämää, jos hyväksyy kuoleman osaksi elämää. Maaret Kallio on ilmaissut asian osuvasti: ”Jos ei uskalla miettiä kuolemaa, voiko avautua elämällekään?” (Lue kolumni täältä).

Ei ole itsestään selvää, että hoitohenkilökuntakaan osaisi kuolemaan luonnollisesti suhtautua. Asian käsitteleminen saattaa olla hankalaa ja se sivuutetaan esimerkiksi omien käsittelemättömien tunteiden takia.

Muistan, kun äitini tultiin todentamaan kuolleeksi. Nuori lääkäri astui huoneeseen. Hän ei katsonut meitä omaisia, ei sanonut mitään, tuli ja lähti. Isäni todetessa: ”Ei edes osaa ottanut.”

Iäkkään ihmisen kuolemaa pidetään luonnollisena, jopa niin, ettei sitä ole lupa surra tai ainakin hyvin lyhyen aikaa ja “vähän”. Tämä tuli esille Miettisen (2007) väitöskirjatutkimuksessa (lue täältä), joka käsittelee tyttärien kertomuksia ikääntyneen vanhemman kuolemasta. Haastateltavat kokivat, kuinka ympäristö piti ikääntyneen ihmisen kuolemaa luonnollisena ja oikea-aikaisena tapahtumana, jonka ei kuulu herättää heidän läheisissään voimakkaita reaktioita.

Jos surun ilmaisemiselle ei ole yhteiskunnassamme tilaa, jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi tunteiden peittäminen ja tukahduttaminen?

Muistan sairaalassa ollessani, kuinka äitini viereisessä huoneessa makasi oman ikäiseni henkilö, Kaisa hänkin nimeltään. Juttelin hänen siskonsa kanssa käytävällä, joka sattumoisin oli ollut työkollegani, Hän oli menettämässä nuorta sisartaan, minä 72- vuotiasta äitiäni. Tuntui, kun minulla ei olisi lupa surra (joka oli siis aivan oman ajatteluni tuotos, ei tämän kollegani aikaansaama). Mutta ei suru ole kilpalaji, jota pitäisi mitata. Jokaisen elämän päättymistä on lupa surra, jonka kaipaus meissä aiheuttaa.

Viipyilen sairaalan oven luona, kun teemme lähtöä äidin huoneesta. En millään haluaisi sulkea ovea. Silitän vatsaani, siellä on uutta elämää. Ja kuten sanotaan, yhden oven sulkeuduttua, avautuu uusia. Äitini yksi lempikappale oli Kari Tapion laulama ”Myrskyn jälkeen”, ja totta se on: Myrskyn jälkeen on poutasää.

Mukavaa päivää kaikille!

Oletko jo lukenut

Vanhukset jätetään tunteineen ja tarpeineen usein yksin: kyllä sinä tähän pian totut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja