Yöllä puhelin soi. Isä soittaa. Vastaan: Äiti! Sairaalassa otan vuoteella makaavaa äitiäni kädestä. Ja siitä kädestä en irrota. Se käsi symboloi minulle hoivaa ja turvaa. Se hieroi jalkaani, kun sitä särki ja hoiti naarmut, kun olin kaatunut. Lohdutti ja laastaroi. Se käsi on minulle tärkeä. Siitä kädestä pidän silloinkin, kun siskoni kahden vuorokauden päästä havahduttaa minut hereille ja kuiskaan äidin korvaan: Hyvää matkaa.
Alkuun se oli hankalaa. Astella sitä hautausmaan polkua, jota olin monesti äitini kanssa kävellyt. Viedä kynttilä kummulle, jonka hautakivessä äitini nimi seisoi. Viedä lapseni haudalle, joihin olisin äitini toivonut saavan tutustua.
Vanhempien menettäminen aikuisiällä on osa luonnollista elämän kiertokulkua, mutta se ei tee asian hyväksymisestä silti välttämättä helppoa. Nykyään oman vanhemman kuolema on monesti ensimmäinen kerta, kun kuolema koskettaa läheltä. Vanhusten parissa työskennelleenä olin käynyt kuolemasta keskusteluja ja nähnyt usean huoneen tyhjentyvän, mutta yht´äkkiä se olikin niin lähellä.
Väestön keskimääräinen elinaika on pidentynyt, jolloin ihmisten odotukset koskien omaa ja läheisten jäljellä olevaa elinaikaa myös pitenevät. Ylilääkäri Johanna Tuukkanen tuo esille Erikoislääkäri –lehdessä (2/2015) kuinka lasten on toisinaan vaikeata käsittää, että nykylääketieteen ja modernin tehohoidon maassa iäkäs omainen silti kuolee. Uskotaan ja toivotaan, että lääketieteen keinoin pystytään ihmeisiin ja jos ei, niin tämä on hoitovirhe.
Yhtenä syynä Tuukkanen pitää sitä, ettei iäkkääseen vanhempaan ole pidetty yhteyttä, eikä huomattu sitä, että hän on jo varsin huonokuntoinen. Oma syyllisyys saa etsimään syyllisiä. Hoitovirheiden etsimiseen ja valitusten tekemiseen käytetään paljon aikaa, joskaan Tuukkanen ei kiellä, etteikö hoitovirheitä joskus tapahtuisikin.
KUOLEMAAN SUHTAUTUMINEN
Kuolema on edelleen tabu yhteiskunnassamme ja vahvasti hoitolaitoksiin piilotettu salaisuus. Kuolema saattaa tuntua aiheena synkältä ja ahdistavalta, pelottavaltakin. Toisille se näyttäytyy kuitenkin entistä vahvempana läsnäolona nykyhetkessä.
Ei liene tarvetta lähteä laulamaan vainajan luokse suruvirsiä tai lyhyissä kahvipöytäkeskusteluissa pohtia hautajaisiamme, mutta ehkä se helpottaa omaa elämää, jos hyväksyy kuoleman osaksi elämää. Maaret Kallio on ilmaissut asian osuvasti: ”Jos ei uskalla miettiä kuolemaa, voiko avautua elämällekään?” (Lue kolumni täältä).
Ei ole itsestään selvää, että hoitohenkilökuntakaan osaisi kuolemaan luonnollisesti suhtautua. Asian käsitteleminen saattaa olla hankalaa ja se sivuutetaan esimerkiksi omien käsittelemättömien tunteiden takia.
Muistan, kun äitini tultiin todentamaan kuolleeksi. Nuori lääkäri astui huoneeseen. Hän ei katsonut meitä omaisia, ei sanonut mitään, tuli ja lähti. Isäni todetessa: ”Ei edes osaa ottanut.”
Iäkkään ihmisen kuolemaa pidetään luonnollisena, jopa niin, ettei sitä ole lupa surra tai ainakin hyvin lyhyen aikaa ja ”vähän”. Tämä tuli esille Miettisen (2007) väitöskirjatutkimuksessa (lue täältä), joka käsittelee tyttärien kertomuksia ikääntyneen vanhemman kuolemasta. Haastateltavat kokivat, kuinka ympäristö piti ikääntyneen ihmisen kuolemaa luonnollisena ja oikea-aikaisena tapahtumana, jonka ei kuulu herättää heidän läheisissään voimakkaita reaktioita.
Jos surun ilmaisemiselle ei ole yhteiskunnassamme tilaa, jääkö ainoaksi vaihtoehdoksi tunteiden peittäminen ja tukahduttaminen?
Muistan sairaalassa ollessani, kuinka äitini viereisessä huoneessa makasi oman ikäiseni henkilö, Kaisa hänkin nimeltään. Juttelin hänen siskonsa kanssa käytävällä, joka sattumoisin oli ollut työkollegani, Hän oli menettämässä nuorta sisartaan, minä 72- vuotiasta äitiäni. Tuntui, kun minulla ei olisi lupa surra (joka oli siis aivan oman ajatteluni tuotos, ei tämän kollegani aikaansaama). Mutta ei suru ole kilpalaji, jota pitäisi mitata. Jokaisen elämän päättymistä on lupa surra, jonka kaipaus meissä aiheuttaa.
Viipyilen sairaalan oven luona, kun teemme lähtöä äidin huoneesta. En millään haluaisi sulkea ovea. Silitän vatsaani, siellä on uutta elämää. Ja kuten sanotaan, yhden oven sulkeuduttua, avautuu uusia. Äitini yksi lempikappale oli Kari Tapion laulama ”Myrskyn jälkeen”, ja totta se on: Myrskyn jälkeen on poutasää.
Mukavaa päivää kaikille!
Oletko jo lukenut
Vanhukset jätetään tunteineen ja tarpeineen usein yksin: kyllä sinä tähän pian totut
5 vastausta artikkeliin “Kuiskaan äidin korvaan ”Hyvää matkaa”. IÄKKÄÄN VANHEMMAN KUOLEMAN HYVÄKSYMINEN VOI OLLA VAIKEAA, MUTTA SURUA EI SAA NÄYTTÄÄ”
Menetin juuri äitini joka oli 75-vuotias ja sairasti Alzheimeria muistisairaiden hoivakodissa. Minä ja sisareni tiesimme että äidin elämä päättyisi tuon sairauden saattelemana, mutta hänen tilansa heikkeneminen parissa päivässä yhteissalissa muiden seurassa istuskelusta saattohoitoon ja kuolemaan vuoteen omana, oli yllätys kaikille meille. Myös lääkärille ja hoitohenkilökunnalle.
Minä ja siskoni istuimme äitimme vieressä ja pidimme hänen kädestään viimeiseen asti. Kun äitimme lopulta sitten hengähti viimeisen kerran ja pulssia ei enää ollut, iski läheisimmän ja rakkaimman henkilön menetys voimalla johon ei pystynyt mitenkään varautumaan. Yli 40-vuotiaana miehenä olin pienen lapsen hädässä ja surussa.
Kuulin useilta eri henkilöiltä näitä samoja iänikuisia latteuksia, että ”Kuolema kuuluu elämään” ”Meillä jokaiselle on oma aikamme täällä” ”Näin se vaan menee” ”Parempi toisaalta näin, ei enää kärsimystä” Ja tietysti sitten alkoi tulla niitä vertauksia muihin kuolemantapauksiin.”Ajattellaanpa tilannetta jossa vanhempi menettää lapsensa” tai ”Joku on menettänyt oman nuoren äitinsä lapsena”
Mikään noista puheista ei helpota tuskaa, eikä sulje sitä pois. Menetyksen ja surun kokemus on jokaiselle henkilökohtainen, eikä sitä voi eikä saa muut alkaa väheksymään. Valitettavasti usein ihmisillä on tarve alkaa tukahduttamaan surevan tunteita, ohjeistamalla kuinka minkäkinlaista menetystä tulisi surra. Se on äärettömän väkivaltaista ja osoitus täydellisestä empatian puutteesta.
Hoivakodin henkilökunta ansaitsi parhaimmat kiitokset äidin hoidosta aivan loppuun asti, sekä suuresta myötätunnosta meitä surevia omaisia kohtaan. He olivat työssään täydestä sydämmestään mikä vaikuttui kaikessa. Kun äitini tämän vuoden keväällä siirtyi hoivaan, pelkäsin alkuun kovasti kuinka hän siellä pärjäisi. Olihan samoihin aikoihin uutiset täynnä kauheita raportteja hoivakodeissa tapahtuneista vakavista laiminlyönneistä ja hoitovirheistä. Mutta pian kävi ilmi että tämä kyseinen paikka minne äitimme pääsi, oli turvallinen ja henkilökunta luotettavaa ja ystävällistä.
Menetyksen kokeminen järkytyksineen ja suruineen on sallittava kaikille jotka sitä läpikäyvät. Ja vaikka kysymyksessä olisi lemmikki-undulaatin kuolema, ei kenelläkään ole vähäisintäkään oikeutta kyseenalaistaa siitä koituvia surun ja ikävän tunteita.
Hei Risto, kiitos viestistäsi ja otan osaa suruusi. Äitisi oli selvästikin sinulle tärkeä ja jotenkin rehellistä, että sanot, kuinka olit pienen pojan hädässä äitisi kuoltua. Aikamoinen tunnemylläkkähän se on.
Monia asioita tuot esille kirjoituksessasi, mitkä ovat tuttuja minullekin. Minä ehkä koen ennemmin tuon mainitsemasi empatian puutteen olevan monesti sitä, ettei osata kohdata vaikeita tunteita, ei itsessään eikä toisissa. Sitten sitä tyydytään kertomaan latteuksia tai pyyhkimään suru nopeasti pois, koska ei oikeasti olla valmiita keskusteluun, mikä vaatisi ihan eri tason vuorovaikutusta. Ja kuinka eri tavalla ihmiset haluavat ehkä myös lohdutusta. Minäkin otin heti alussa osaa suruusi ja menetykseesi, enkä tiedä, miltä se sinusta tuntuu…Nimittäin tuttavani menettäessään lapsensa, kertoi minulle, että oikein suuttuu, jos joku tulee sanomaan hänelle, että otan osaa! Minä koin, että jos joku sanoi äitini kuoltua, että ”otan osaa” tuntui se paremmalta, kuin että ei sanottu mitään, vaikka asiasta tiedettiin… Mutta ehkä tosiaan sama ilmiö tässäkin: vaikea asia.
Ja niin, tuo, että ketä saa surra. Minä tein itse itselleni aluksi sitä, ikäänkuin tukahdutin suruani ja puhuin itselleni, että ”älä nyt, tämä on luonnollista elämää” ja syytin itseäni kun tunteet tulivat pintaan, että ”vieläkö sinä suret? Mutta niin, suru on läpikäytävä, ottaa sitten miten aikaa tahansa. Siihen vanhemman menetykseen ja kuolemaan liittyy paljon kaikenlaisia tunteita ja edessähän ne ovat, jos ei niitä läpikäy. Sinä sentään tunnustat, että kipeää tekee ja se on hyvä alku suremiselle. Minä otin talteen lehdestä aikanaan unelmakarttaani tekstin: ”on kova paikka, kun menettää äitinsä”, muistutukseksi itselleni, että minulla on lupa surra!
Hienoa ja mukava kuulla, että hoivakodissa hoito pelasi hyvin.
Toivon sinulle…Niin, mitä minä toivoisin? Ehkä vain jaksamista suruprosessiisi ja mukavia hetkiä läheistesi kanssa. pS. Minäkin olen taas jakamassa neuvoja: kirjoita, senhän sinä näytät osaavan. Sillä tavalla saa purettua ajatuksia, katkerimpiakin.
Monet kiitokset vastauksestasi ja osanotostasi Kaisa.
Niin, monet tuntuvat pelkäävän toisten tunteita. Kun lähimmäinen kokee surua ja näyttää sen, tulkitaan se usein jonkunlaisena haavana johon yritetään laittaa sidettä. Eihän se sitä tietenkään ole, mutta meidän tunteiden panttauksen ja häpeän kulttuurissa inhimillisyys ei saa sitä tilaa mikä sille kuuluu.
Kuinka moni sanoo edes kerran elämässään vanhemmalleen, puolisolleen tai lapselleen ”Minä rakastan sinua” (Tarkoittaen ja vilpittömästi). Minä opin tuon lauseen omalta äidiltäni, ja olen siitä ikuisesti hänelle kiitollinen.
Tunteiden prosessointi, myötäelämisen ymmärrys ja vuorovaikutustadot tulisi sisällyttää kansalaistaitoihin, mutta ehdottomasti niihin tulisi perehtyä jo perhepiirissä. Pitäisi jo unohtaa vanhat virheelliset ihanteet siitä kuinka onni tulee kätkeä, eikä mies itke. Millaista vahinkoa tällä onkaan tehty.
Oma surutyöni on vasta alussaan ja varmasti se sinulla myös vielä kestää. Suru ja ikävä voivat jatkua vaikka kuinka kauan, mutta niiden kanssa on mahdollista elää. Kunhan saa tilaa tunteilleen ja rakkautta lähimmäisiltään.
Ei ole oikeita sanoja, eikä mitään mikä jouduttaisi surun poismenoa. Se tapahtuu omia aikojaan.
Yst.terveisin Risto
Surutyö on raskas ja pitkä, mutta aika auttaa, ja suru muuttaa muotoaan. Kiitos tämän jakamisesta. Ystäväni myös juuri menetti viimeisen vanhempansa, heillä on kuolinpesän tyhjennys nyt edessä. Raskaita asioita nekin, sillä se konkretisoituu jotenkin vielä enemmän, ja myös ne pakolliset velvollisuudet tulee hoitaa surun keskellä. Surutyöllä on niin monta vaihetta.
Hei ja kiitos kommentoinnista! Totesit, kuinka aika auttaa ja se on niin totta. Kun vaan saa tarvittaessa apua, että se aika ei olisi niin raskasta kulkea. Ja ystävät ovat tärkeitä, kuten sinäkin varmasti ystävällesi: tällä kertaa sinä kuuntelijana, joskus ehkä toisinpäin.
Siitä alkaakin uusi aikakausi, kun molemmat vanhemmat ovat poissa. Toisilla jo kovin varhainkin.
Kirjoitat, kuinka kuolemaan liittyy paljon kaikenlaista surutyön lisäksi. Onneksi osaavat hautaustoimistot ohjaavat kaikessa siinä, mitä tulee hoitaa hautajaisjärjestelyjen suhteen. Mutta lisäksi vielä pankkiasiat, lehtitilaukset, vakuutukset ja muut sopimukset… Kyllähän siinä pyörittämistä riittää, että mitä pitääkään perua ja kuka saa perua.
Oikein hyvää kevättä sinulle Saimi!