”Jokaisella on tarina kerrottavanaan. Jos vain joku kysyy, jos vain joku kuuntelee.” (Gibson Faith)

Kun peltotyöt oli sateen vuoksi lopetettava, vei isä minut kaksoissiskoni kanssa sateen ropinaa kuuntelemaan heinätalliin, jossa oli peltikatto. Siellä sitä sitten pötkötettiin ja kuunneltiin legendaarista tarinaa siitä, miten ”Maija kissoja uitti” ja muita hänen lapsuusmuistojaan neljän siskonsa kanssa.

Olin lapsi, kun mummoni kuolivat, vaarejani en ole nähnyt. Mutta isäni on aina ollut kova muistelemaan ja kertomaan tarinoita. Vaikka nykyisin muistellaankin kotisohvalla, onneksi saan kuulla niitä yhä. Tosin jotkut moneen kertaan 😊

Minä olen viehättynyt tarinoista ja elämänkokemuksesta, koska niistä voi oppia paljon. Toimiessani ohjaajana sain etuoikeuden kuulla moninaisia tarinoita vanhuksilta. Sain kirjoittaa jopa vanhusten elämästä pätkiä ylös.

Toiset ovat varsin taitavia tuottamaan muistonsa viihdyttäväksi tarinaksi. Kansalaissota, jatko- ja talvisota yksilöllisinä kokemuksina, työn ja työkulttuurin muutos ja jokaisen elämänpolku iloineen ja suruineen. Muistot, mikä mahtava aarreaitta!

Muistelutyö sukupolvien välillä

Muisteleminen saman sukupolveen kuuluvien kesken on katsottu palkitsevaksi, siinähän ikään kuin jaetaan samaa historiallista aikakautta. Esimerkiksi Irja Kilpeläinen (1999,190) kirjoitti vanhuusvuosinaan:

” Olen tavattoman kiitollinen niistä, jotka ovat vielä jäljellä, sillä meidän vanhojen keskinäinen yhteys on siinä suhteessa ainutlaatuista, että voi sanoa: Muistatko sitä ja sitä asiaa…”

Yhteenkuuluvuutta on katsottu lisäävän enemmän kuitenkin yhteisesti jaetut arvot ja arvostukset, kuin samaan ikäryhmään kuuluminen. Näen muistelutyön mahdollisuutena kuitenkin myös ymmärryksen kasvattamisessa toisen arvoihin ja ajatuksiin, jotka ovat itselle vieraita.

Minusta palkitsevaa on elämänkokemuksen siirtäminen nuoremmille sukupolville. Samalla tulee säilytetyksi ja siirretyksi kulttuurista perintöä sukupolvien välillä. Vanhusten elämäntarinoiden kuuleminen olisikin mielestäni avartava oppimiskokemus nuoremmille sukupolville, jo kouluikäisille. Muistojen kertominen ja kuuleminen on luonteva tapa olla yhdessä ja arvostaa toista, vaikka siitä ei tehtäisi erityistä ”toimintaa”.

Ylipäätään soisin nuorten ja vanhojen sopivan saman katon alle useammin. Monin paikoin tätä toteutetaan, mutta pitkälti eri sukupolvet ovat omissa lokeroissaan tapaamatta toisiaan.

Muisteleminen ryhmässä ei sovi kaikille

Vanhusten parissa tehtävä muistelutyö on osa arkipäiväistä kanssakäymistä, mutta varsinaisena menetelmänä sitä käytetään useimmiten ryhmämuotoisena. Se saattaa auttaa omien elämänvaikeuksien suhteuttamisessa toisten elämään, lujittaa ryhmäläisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja uusien tuttavuuksien saamisessa.

Kaikki eivät halua ryhmässä kuitenkaan jakaa muistojaan tai sitten ryhmään osallistumisen esteeksi muodostuu esimerkiksi huono kuulo tai toimintakyky, jolloin ryhmään ei välttämättä päästä osallistumaan/haluta osallistua.

Tein aikoinaan opinnäytetyöni HelsinkiMission vapaaehtoisten toiminnasta tehostetun palveluasumisen yksikössä. Haastattelussa muisteluryhmän osalta vanhus totesi:

”Ei kiinnosta, jos näkee vaan, että toisten huulet käy!”

Siksi minusta tulisi suoda jokaiselle mahdollisuus muistelemiseen myös kahden kesken ja sehän lankeaa usein omaisille. Saatetaan kuitenkin ajatella, että ”Hohhoijaa, rasittavat vanhoja vatvovat vanhukset! Vähemmästäkin taantuu, eläisivät tässä hetkessä!”

Muistelemisella on katsottu kuitenkin olevan yhteyksiä psyykkiseen hyvinvointiin ja elämäntyytyväisyyteen. Ja antaahan se vanhukselle ”tietäjän” roolin oman elämänsä asiantuntijana. Ympärillä kun on monesti niitä, jotka muutoin tietävät hänen parhaansa paremmin kuin hän itse. Muistellessaan vanhus saa oman äänensä kuuluviin.

Muistelu voi olla hyvinkin rikastuttavaa ja vahvistaa vanhuksen identiteettiä. Historiahan on muokannut osaltaan ihmisestä sen mikä hän on tänään. Muistelu auttaa jäsentämään, että kukas minä olenkaan? Millainen minun elämäni on ollut? Kun elämää käy läpi uudelleen muistojen kautta, voi tapahtumat saada uusia merkityksiä ja ajatuksia.

Muistot voivat toki olla myös mieltä järkyttäviä. Katkeria muistoja ei haluta käsitellä uudestaan tai menneisyyden muistelua ei nähdä arvokkaana. Aina aika ei kultaa muistoja.

Muisteleminen voi aktivoida hyvinkin raskaita elämän käännekohtia. Muisteluryhmän ohjaajan tulee muistaa, että muistelutyö ei ole varsinaista terapiaa, eikä ohjaajan tarvitse terapeutiksi myöskään ryhtyä. Erikseen ovat tähän tarkoitetut ryhmät ja ammattilaiset niitä vetämässä. Toki surullisetkin elämäntapahtumat kuuluvat elämään, mutta tällöin on tärkeää pyrkiä näkemään myös voimaannuttavia muistoja niiden rinnalla.

Elämäntarina kansiin vai muisto rasiaan?

Ne, joilla on kyky kirjoittaa, voivat tallettaa oman elämäntarinansa kirjan muotoon ja painattaakin sen halutessaan omakustanteisesti.

Kirja jättää muiston omaisille ja ystäville. Kirjan kautta myös jälkipolvet, jotka eivät ehdi henkilöön tutustua, saavat käsityksen, kuka hän oli ja millaisia ajatuksia hänellä oli. Näin oman elämän jatkuvuuden kokemuskin saattaa vahvistua.

Elämäntarinakirjoittamiseen on olemassa kursseja ja paljon ohjeita netissä. Pääasia on kuitenkin se, että kirjoittaa siitä, mistä itse haluaa ja minkä kokee itselleen tärkeäksi.

Jostakin erityisen tärkeästä muistosta voi myös askarrella muiston. Minä en ole pätkääkään askartelutyyppiä, mutta niin vain tein Leonie Hohenthal-Antinin Muistorasiakoulutuksessa muistorasian kaksoissiskolleni 10 vuotta sitten. Juurikin tuosta alussa mainitsemastani heinätalli- muistosta. Mukava kokemus.

Kannattaa muistella!