Vuodet 1918 ja 1939–1945 ovat vaikuttaneet enemmän tai vähemmän kaikkiin suomalaisin sukuihin ja perheisiin ja vaikuttavat osin vieläkin. Sisällissodan ajalta kuin myöhemmin jatko- ja talvisodan ajalta on paljon käsittelemättömiä tunteita taakkoina seuraaville ja yhä seuraaville jälkipolville. Raskaina aikoina ei ole ollut tilaa tunteille, jolloin ne ovat puhumattomina jääneet kehoon sekä perheen ja suvun keskustelukulttuuriin vaikenemisena.

Sota-ajan jälkeen(kin) vaikeista asioista vältettiin puhumasta. Yksi tulkinta on se, että naiset ja miehet halusivat välttää toistensa rasittamista raskailla kokemuksillaan. Toisaalta saatettiin ajatella, että yksilön murheet olivat pieniä yhteiskunnan mittakaavassa ja epäsopivaakin oli valittaa omistaan, koska kaikillahan oli omat murheet ja menetyksensä.

Naisten elämää sotien jälkeen siivitti uhrautuminen yhteiskunnan puolesta loppumattomalla työskentelyllä toisten eteen. Omien toiveiden sivuuttaminen koettiin kunnialliseksikin ja ”kunnon naisten” piti auttaa vanhempiaan, tukea sodassa kärsineitä miehiään, huolehtia lapsista ja kodista ja palvella isänmaata. Surulle ja väsymykselle ei jälleenrakennuksen hengessä ollut tilaa, ei saanut valittaa tai vaipua epätoivoon. Naisten odotettiin hillitsevän itsensä. Näin ohjeistettiin jopa lehdissä ja radiossa. Sanoma, oli että jaksaa pitää ja vaikeista tunteista tulee vaieta.

Ei ole mitään rakettitiedettä pohtia tätä vasten, miksi liioiteltu vastuunkanto ja vahvuus ovat suomalaisille naisille tyypillisiä toimintatapoja, ja kiltin tytön ja suorittajan roolit kulttuurisamme yleisiä.

Apuna alkoholi

Sodan kokeneiden miesten psyyke horjui enemmän tai vähemmän. Yleisin tapa hoitaa sotatraumoja oli hukuttaa ne päihteisiin. On ymmärrettävää, miksi niin tapahtui: psykiatria oli vielä lastenkengissä ja ahdistusta, pelkoja ja masennusta oli hoidettava itse. Juominen koettiin ehkä ainoaksi ”miehiseksi” keinoksi, sillä psyykkisistä häiriöistä kärsiviä saatettiin halveksia ja pitää heikkoina. Mutta kuten tiedetään, alkoholista haettu apu saattaakin toimia päinvastoin, jolloin ahdistus ja pelot vain kasvavat ja väkivaltainen käyttäytyminen saattaa nostaa päätään.

Hoidon sijaan oireiluja piiloteltiin perheissä, eikä miehiä haluttu saattaa häpeään. Lapset tiedostivat hyvin, mistä asioista kodin ulkopuolella oli soveliasta kertoa, mitkä kannatti jättää omaan tietoon.

Salaisuudet, häpeän juuret, saattaa olla punottu kauan sitten.

Mitä keskustelua sinun lapsuudenkodissasi ei olisi voitu käydä?

Olemmeko oppineet?

Sota ei ole vähäpätöinen asia historiassamme. Se tuhoaa. Tavallisten ihmisten elämästä tulee selviytymistä.

Maailmassa ihmisiä elää sodan keskellä jatkuvasti. Kun ajattelee Suomen sotasukupolvea traumoineen ja sen kauaskantoisia vaikutuksia, niin niitä on maailma pullollaan ilman psykiatrista tukea. Nyt sadan vuoden jälkeen suomalaiset ovat hakeutuneet näitä traumoja käsittelemään ja terapiat ovat ruuhkautuneet. Se on vaatinut myös useiden kymmenien vuosien rauhan, ettei uusia sotakokemuksia ole syntynyt. Joissakin maissa ihmisten koko elämä eletään sodan keskellä, jolloin toipumiseen ei ole mahdollisuutta.

Pohtiessa sitä, millaista tukea olisi sotien jälkeen tarvittu, voidaan käyttää hyväksi nyt sodankeskeltä tulevien auttamiseksi. Se, miten traumoihin tulisi puuttua ja ennaltaehkäistä huonoa kierrettä, on todella tarpeellista työtä, jotta negatiiviset seuraukset vältettäisiin.

Toki edelleen on tehtävää myös suomalaisten tunnetaakoissa, joten aloita elämäntarinakirjoittaminen ja tartu toimeen omalta osaltasi.