Ajattelin kertoa blogikommenteista. Kyllähän minä olin hieman saanut vihiä, mihin lähden mukaan, kun menen Faceen ja ylipäätään kirjoitan julkisesti. Mutta miten väärin voi toinen tulkitakaan kirjoituksen. Kuinka eri tavalla ajattelemme. Ja kuinka eri asioista saatamme puhua olettaessamme, että puhumme samasta asiasta! Ja ihmiset todellakin kommentoivat luettuaan pelkän otsikon.

No niin. Kirjoitin vanhustenhoidon nykytilasta ”Kuka tahansa voi tehdä vanhustyötä” ja kärjistetysti otin päähenkilöksi hoitajan, joka ei ole paras mahdollinen työssään. Tämä perustui näkemääni, kuulemaani ja lukemaani.

Tarkoituksenani oli tuoda esille, minkälaisten eettisten epäkohtien kanssa osa hoitajista kentällä taistelee ja miksi lähtee pois. Tulisiko käytänteitä muuttaa, johtoa kouluttaa, seulontaa parantaa, koulutukseen satsata…?

Noooh, tuli viestiä, että esille tuomani asiat eivät pidä lainkaan paikkaansa. Ja kuinka kehtaan mustamaalata hoitajia. Kuinka ”itse” en voisi katsoa tuollaista ja kuinka MINÄ olen paras hoitaja.

En tiedä mitä uutisia ovat seuranneet, mitä lööppejä lukeneet tai missä alan keskustelua seuranneet, mutta ihan kun olisin jossain joskus nähnyt, että jotakin vanhustenhoito puolella on pielessä…? Kuulinkohan ihan Valviran asioita selvittäneen. Suurin osa kommentoi myötämielisesti (siis myös hoitajat) ja tuli paljon keskustelua hoitotyön etiikasta.

Seuraava.

Voi miten hassuja kommentteja juttuni iäkkään vanhemman kuoleman kohtaamisesta (”Kuiskaan äidin korvaan hyvää matkaa”) sai aikaan.

”Vai surua ei saa näyttää. Järjen vastaista ja vain kirjoittajan mielipide. En ole samaa mieltä.”

Tekstissäni tuon esille, että mielestäni surun saa näyttää… Lisäksi viittasin tutkimukseen, minkä mukaan kulttuurissamme koetaan iäkkään vanhemman suremisen liittyvän tiettyjä odotuksia.

Yhdessä Facebook -ryhmässä postaukseni alle viesteihin mahtui päivityksiä erään juuri sillä hetkellä olevan äidin tilanteesta saattohoidossa ja lopulta kuolemasta. Ihmettelen välillä tuota Facen päivittämistä. Kenelle ja mitä. Tokihan minäkin sitten osanottoni laitoin, kun oli minun kirjoitukseni alla.

Juttu: Vanhuksilla on syytä kiitollisuuteen

No tämä meni joillain kyllä ihan yli. Siis ei kerta kaikkiaan taipunut ymmärrys tähän. Oli siellä keskusteluissa sitten ”selvittelijöitä”, että kyseessä on pakina, satiiri tai tällainen taka-ajatus tässä, kuinka vanhuksia monessa tilanteessa ohitetaan tai oletetaan heidän puolestaan…

Mutta kommentteihin:

Minulle kerrottiin, että kirjoittamiseni on teennäistä ja kuinka olen toisinajattelija, jolla kunniaa tavoittelen. Okei.

Sitten päiviteltiin, että voi sentään, niinhän vanhukset ovatkin kiitollisia hoidettavia ja kuinka hoitajat saisivat olla kiitollisia, että saavat hoitaa vanhuksia. Annettiin minulle myös tilastotietoa siitä, kuinka vanhukset ovat iso työnantajaryhmä, infoa kotitalousvähennyksestä, vaikeavammaisen hoitomaksuista sekä keski-eläkkeen suuruudesta ja jakautumisesta.

????

Ai niin, kerrottiin puheeni siitä, että vanhukset ansaitsivat hyvää hoitoa olevan verrattavissa ”autonostajan renkaan potkimiseen” ja tuovan puhujalle vain hyvää yöunta.

No joo, tässä muutama esimerkki sosiaalisen median ihmeellisestä maailmasta. Ihan hyvän maun rajoissa on pysytty.

Sen sijaan, että lannistuisin, painan mieleeni kokeneen toimittajan ohjenuoran tähän kirjoittamiseen: ”Juttu on onnistunut, jos se miellyttää fiksuja, mutta saa hölmöt näkemään punaista.” (Kotilainen 1994, 38). Joten ei siinä. Jatketaan 👍