Slider

Kodista voi tulla vanhuksen vankila- “Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan. Oi, murheita muistaa ken vois laulajan? “

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Viime viikonlopun (7.12) Kymensanomissa kymsoten terveyden ja ikääntymisen palvelujen johtaja Jorma Haapanen kertoi tehostetun palveluasumisen vähentämisestä: ”Meillä on paapomisen ja ylipalvelun kulttuuri”. Asutaanko me samassa maassa?

Aino on 85- vuotias nainen, jolla on muistisairaus. Hän elelee kotonaan. Perhettä ei ole. Ainolla käy kaksi kotihoitajaa päivässä. Siivous ei heille kuulu, eikä sitä ole järjestetty muutoinkaan.

-Mikäs täällä haisee? Jaa niin, ei ne oo vieläkään noita piilottamiani vaippoja löytäneet! Ne olivat niin kerrassaan märkiä ja taisin minä vähän muutenkin ne tuhria, ni pistin tuonne pois näkyvistä. En tiiä mihinkä olivat roskiksen vieneet.

Aino painoi vahingossa turvapuhelimen nappia ja säikähti hälytysääntä. Hän ei ymmärtänyt mistä se kuului ja lähti ulos pakkaseen, päällään pelkkä yöpuku.

-Taisin vähän vilustuttaa itteeni tuossa. En tiiä, kun jotku sireenit täällä soi niin vimmatusti, niin minä lähin sitte ulos. Jotenki minä sitte hämäännyin, että mihinkä minä olen menossa. En siinä hötäkässä ollu päälleni pistäny. No joku minut sitte toi kotia. Sano, että minä olin jotakii hälytysnappia painanu. Varmana en kyllä ollu.

Ainolle tuodaan myös ruoka, jonka syömisestä muistutellaan.

-Kävi tuossa joku kääntymässä. En tiiä mitä täällä teki. Omin luvin, omilla avaimilla kulkevat sisään. Eihä ennen tällasta ollu…Jotain se sano, että mitä minun pitää muistaa… Mitäköhän se oli?

-Jaa, mikäs tämä tässä nyt on? Voi veikkoset, tätäkö ruoaksi kutsuvat? Kait minä nyt itekin ruokani teen. Kukas minun hellan nappulani on vieny? Täällä sitte kummia tapahtuu. Ilkivaltaa tekevät. Söinkös minä jo?

Aino laihtuu ja on vatsaongelmia. Turvallisuussyistä uunista on otettu nappulat pois, aivan kuten ovikin on lukittu. Kotoa Aino ei voi lähteä yksin minnekään. Hän kyllä ulkoilisi ja kävisi näyttelyissä, mutta ei ole ketään kuka veisi. Televisiota seuraisi, jos se laitettaisiin päälle.

-Jos vähä televisiota kattelisin? Miten seki on jääny? No niin. Missäs se kaukosäädin? Tuosta päälle ja tuosta. Mitäs se näyttää pelkkää mustaa?

Ystävät eivät enää käy. Useat heistä vierastavat muistisairautta. Joku saattaa joskus soittaa, mutta Aino ei osaa vastata puhelimeen. Eikä soittaa itse.

-En oo kestään kuullu pitkään aikaa. Niin on pitkiksi päivät tulleet. Jos sitä soittas jolleki… Mitä? Aino täällä? Ei täällä hätää? Onkos se Matti siellä? Mitä, mikä hälytyskeskus… Olkoon.

Ainon olo on ahdistunut ja hämmentynyt, koska hän ei käsitä, mitä ympärillä tapahtuu. Häntä vuoroin itkettää vuoroin suututtaa.

-Minun täytyy päästä äitin luo. Miksei tämä ovi aukea?! No nyt sieltä joku tulee. Kukas siellä? En oo koskaa nähnykään. Mee tiehes! Häivy!

Hoitaja tulee sisään.

-Älä sitä ovea rynkytä. Ja sinä oot jo tuon ikäinen, ei sinun äitisi enää elä. Sehän ois jo toistasataa vuotta vanha!

Aino ei anna periksi. Hän jatkaa oven kahvan rynkyttämistä.

-Tule nyt pois. Kuule, minä annan sinulle tällaisen lääkkeen, hoitaja sanoo.

Kohta oven rynkyttäminen lakkaakin. Aino on saanut rauhoittavia lääkkeitä. Aino käy päivälevolle ja hyräilee hiljalleen Sylvian joululaulua, kunnes nukahtaa:

Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain, ja vaiennut vaikerrus on vankilan. Oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Hyvää joulun aikaa!

Ps. Tänään myös mielipidekirjoitus Kymensanomissa “Vanhenemista on syytäkin pelätä -Vanhustyötä voi tehdä kuka tahansa”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja

Yleinen

Aikamme paradoksi

Meillä on suuremmat talot ja pienemmät perheet. Enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa. Meillä on oppiarvoja, mutta vähemmän järkeä. Meillä on enemmän tietoa, mutta vähemmän harkintakykyä.