Kun VALID- muistihoitaja ja kouluttaja Sirpa Remahl käy asiakkaan luona hän ymmärtää, että salaisuus on nykyhetkessä, vaikka mieli onkin menneessä. Remahl tekee juuri tämän hetken paremmaksi ja kun hän tekee niin, on kaikki myöhemminkin paremmin.
Okei. Vanhemmat on vanhenneet ja tarvitsevat arkeensa apua. Mitäs nyt? Keskustelupalstoja lukiessani aihe on hyvin arvolatautunut ja keskustelu musta- valkoista. Hoidan, koska haluan. En hoida, koska en halua. Hoidan, koska on pakko. En hoida, koska ei ole pakko. Nautin. Syyllistyn. Syyllistetään. Syyllistän. Katkeroidun. Uhraudun. Elämä on. Kaltaiseni pohdiskelija saa kyllä tämänkin asian äärellä pitkän tovin vietettyä ja ajatustyö jää silti kesken. Postauksesta tulikin sen verran pitkä, jotta jaan sen useampaan osaan. Tässä ensimmäisessä postauksessa käyn asiaa enemmän yhteiskunnan näkövinkkelistä. Kysymys
Meillä on suuremmat talot ja pienemmät perheet. Enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa. Meillä on oppiarvoja, mutta vähemmän järkeä. Meillä on enemmän tietoa, mutta vähemmän harkintakykyä. Enemmän asiantuntijoita, mutta myös enemmän ongelmia. Enemmän lääkkeitä, mutta vähemmän terveyttä. Me olemme käyneet kuussa asti ja palanneet takaisin, mutta meidän on vaikea ylittää katu tavataksemme uuden naapurimme. Me rakennamme lisää tietokoneita käsittelemään lisää tietoa, tuottamaan ennennäkemättömän määrän kopioita, mutta meillä on vähemmän yhteydenpitoa. Me olemme tulleet eteviksi määrässä, mutta tyhmiksi laadussa. Elämme nopean ruoan
