“Herkin korvin poistuvia askeleitas kuuntelin,
silmät kiinni itkemättä tyynyäni puristin.
Oven kolahdus ja poissa olit maailmastani.
Keskikesä suruviestin toi jo sieltä jostakin.
Suruviestin saapuessa kyyneleitä pakenin.
Pikkumiehen urheudella niitä vastaan taistelin.
Eivät miehet itke koskaan veljelleni vakuutin,
äitiä on säästettävä itselleni toistelin.”
Laulusta Isän muisto, Kerttu Lampela
Kuolema kosketti vielä 1930-40 luvulla useimpia perheitä ”ennen aikojaan”. Sen lisäksi, että miehiä kuoli sodassa, lapsikuolleisuus oli yhä, jos ei yleistä, niin ei tavatontakaan. Sairauksiin, jotka nykyisin rokotuksin tai lääkkein saadaan aisoihin, kuoltiin.
Ajanhenkeen kuului, ettei aikaa ollut käpertyä itseensä tai tutkailla syvemmin tuntojaan ja monet surut koskettivat siihen aikaan useita muitakin perheitä. Tässä tulee esille se, kuinka erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa asioita kohtaamme.
Aira Samulin kertoi eräässä haastattelussa, kuinka hänestä on oikein kunnia asia, ettei hän koskaan itke. Ikäpolvenikin on vielä kasvatettu mentaliteetilla ”turhasta itkemisestä” ja herkkyydelle nauramisesta.
Erityisesti poikien itkemistä on pidetty heikkoutena, on pitänyt olla ”kova jätkä”, joka ei tunteile. ”Hameväkeen” verrattiin, jos ei jotakin kestänyt. Oletko mies, vai mikä? Miehenä oleminen merkitsi fyysisistä vahvuutta, haavoittuvuus oli heikkoutta, mitä ei saanut näyttää. Itkeminen oli naisia varten, kipu kestettävää, murheet piilotettavia.
No jaa, vaikka miehen rooli on muuttunut, eipä tuo vieläkään kovin vieras ajatus valitettavasti monissa perheissä ole. Nämä ovat juuri niitä negatiivisia ylisukupolvisia tunnetaakkoja. Nämä kun paremmin tiedostettaisiin, niin niille voisi tehdä jotakin. Mikä taas helpottaa seuraavia sukupolvia tunteidensa kanssa. Sillä monesti, jos ei jotakin tunnetta salli itselleen, on sitä vaikeata hyväksyä muillekaan.
Tässä ajankuvassa on paremmat mahdollisuudet antaa tunteille tukahduttamisen sijaan tilaa. Mutta silti saatamme hukuttautua työntekoon tai keksiä muita pakokeinoja vältelläksemme tunteitamme. Toisinaan taas suru muuttuukin masennukseksi, eikä surusta tahdota irrottautua.
En tarkoita, että tässä pitäisi tehdä jokin optimaalinen suoritus. Sitä vain, että ymmärtäisimme nykytiedon valossa, ettei ole hyvä haudata suruja kehoomme ja kuinka voimme olla esimerkkinä sen suhteen seuraaville polville. Kykenisimme ainakin harjoittelemaan pysähtymistä näiden vaikeiden tunteiden äärelle tai hakemaan apua. Ja hyväksymään, että on oikeus surra. Ja itkeä.
Kirjoita tilanteesta, kun olet ollut surullinen? Mitkä asiat helpottivat surua?
Onko sinun sallittu itkevän? Oletko sallinut itsellesi itkemisen? Miltä itkeminen tuntuu?
#suru #itkeminen #tunnetaakat #elämäntarinakirjoittaminen