Slider

TAHDONKO OTTAA SOSIAALISEN MEDIAN OSAKSI ELÄMÄÄNI?

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Kaisa Karlsson on amatöörimäinen blogi, joka ei ole ollut ehdolla eikä palkittu kertaakaan yhtikäs missään. 40 vuotisen taipaleensa aikana Kaisasta on kasvanut keski-ikäinen ihminen. Hänen suosiolleen lastensa keskuudessa ei näy loppua, niin usein he hänen palveluitaan pyytävät. Hänen teksteistään huokuu todellinen into kirjoittaa. Tosin vielä pelkkä into.

Minä en ole osa sosiaalista mediaa, mutta entäpä jos liittyisin ja aloittaisin bloggaamaan?

Alan kirjoittamaan blogia. Se vaatii hieman perehtymistä bloggaamiseen ja sosiaaliseen mediaan. Seuraavaksi pohdin valmiuksiani bloggaajana tähän tietoon peilaten. 

Lähtökohta on se, että en ole ollut Facessa, Instassa, Linkedinissä, Twitterissä, Snapissä. Minä olen korvessa. Paikkakunnalla, jossa postissa ei tarvitse näyttää henkilötodistusta ja kaikki tuntevat toisensa ja tietävät toistensa tekemiset. Täällä sana ”hiljainen tieto” tarkoittaa, että sitä on kaikilla kaikista. Ja ne muualla asuvat ystävät pitävät yhteyttä soittamalla muutaman kerran vuodessa tai käymällä kylässä. Joskus jopa joka vuosi.

No sitten valokuvaus. Blogissa olisi hyvä olla kuvia. Ei minulla ole kameraa. Puhelimen kamera on jotenkin sumea. Yritin putsata linssiä, mutta ei auttanut. En ole noiden puhelimien kanssa kovin hyvä. Kerran puhelimeni meni ihan pimeäksi. Ei tehnyt mitään. Lähdin viemään korjattavaksi, mutta lähikorjaamon tyyppi oli kesälomalla. Kotona sitten illalla muistin, että tosiaan akkuhan siitä oli loppunut! No mitä näistä. Sattuuhan sitä.

Markkinointi. Että saisi niitä lukijoita blogiin. Täällä tienvarsimainonta on ihan hyvä markkinointikeino. Mitäs niitä sitten onkaan muita? Blogigurut vinkkaavat tässä kohtaa lahjuksista. Tulisi keksiä jokin palkinto tai lahja, millä saisin jonkun ystäväni  vinkkaamaan minun blogistani…. Täytyy vaan tarkoin harkita, että kuka se ystävä sitten olisi… Joku köyhänpuoleinen, että sitä se minun pieni lahjani kiinnostaisi…

Neuvotaan tekemään ”palveluksia”, jotta saisi kiitollisia ihmisiä kerättyä ympärilleen ja he mainostaisivat tätä blogiani eteenpäin (kiitollisuudenvelassa).  Niin, kyllä minä mielelläni kehun ihan ilmaiseksi vaikkapa paikallisia yrittäjiä. Ilahtuisivatkohan, jos heidät mainitsisi vai pelkästään vaivaantuisivat? Ne, jotka mainitsisin, vaivaantuisivat ja toisille se saattaisi tuoda kateuden tunteita. Että miksei se minua maininnut? Että olisikohan se kuitenkaan viisasta lähteä tuolle tielle? Vihaa lietsomaan. Pitäisi varmaan linkittää koko kunnan yritysluettelo suoraan blogiin. Että sitten se on yrittäjän oma moka, jos ei itseään ole siihen kirjaan laittanut. Voisihan se lukijalle tietysti olla hieman tylsää luettavaa ja katseltavaa, jos ei ole kuvia. Pelkkä yritysluettelo.

Ehkä minä sitten yritän jotakin muuta markkinointikeinoa. Että jos laittaisin kauniit vaatteet, ainakin omasta mielestäni, ja menisin kameran eteen kuvattavaksi. Jos pukisin morsiuspuvun…? Tulisi sitäkin käytettyä. Juuri kuuntelin, että vaatteen käyttöikä tulisi olla 30 käyttökertaa. Kyllä on morsiuspukua alettava käyttämään (Tuomas Kyröä lainatakseni tai eihän se morsiuspukua käytä vaan tuota sanontaa tai äh). 

Valokuvaaja: Nannet/Jenny

Pitäisiköhän näyttää kiireiseltä? Eikös se tarkoita, että on tärkeä? Kuvassa hujeltaisin menemään korkkareissa kaupungin sykkeessä oikeen kiireisen näköisenä, ikään kuin paparazzi ottaisi kuvan viilettämisestäni. No mistäs minä sen kiireen ja kaupungin nyt tähän hätään…? On täällä yksi kerrostalo, että jos sen pihaan, niin vähän kuitenkin kaupunkifiilistä. Se viereinen hautausmaa vaan pitäisi sitten rajata… Koska jotenkin se fiilis ehkä menee, jos näyttää, että minä hautausmaalla juoksen kaiket päivät.

Laittaisinko sitten joka kuvan alle, että kuka siinä on? Kuvatekstit olisi kuulemma hyvä olla. Mutta jos mä olen itse joka kuvassa, niin tarviikohan sitä? Toisaalta saattaahan sitä hämääntyä kun on eri vaatteissa. En minäkään aina tunnista, jos joku tuttava tulee vaikka lenkkikamat päällä vastaan ja yleensä on eritavalla pukeutunut. Että ei viitsi viedä lukijaa harhaan tai aiheuttaa päänvaivaa, että kuka tämä nyt tässäkin kuvassa on. Juu. Parasta se on vaan laittaa, että minä. Tai tietääkös ne kuka minä? Että nimi pitäs varmaan… Riittäköhän pelkkä etunimi?

Kuvissa mutristelen suutani, että näyttäisin mahdollisimman paljon ankalta. Se on muotia.

Jaahas, vinkataan, että ole oma itsesi. Jos esittelisin, että mitä harrastan, tällaisia perus liikunta –juttuja: zumba, lenkkeily, kuntosali… Pukisin jumppakamat päälle ja poseeraisin niissä. Näkisivät, että tällaista minä teen vapaa-ajalla. Oikein terveelliset elämäntavat. Tai siis pitäisi taas aloittaa… Ja kun pukee ne vaatteet jo päälle, niin ehkä sitä sitten innostuu? Siinähän sitä muutkin voisivat syksyn tullen intoutua minun esimerkistäni. 

Valokuvaaja: Nannet/Jenny

 Eli minähän olen perusluonteeltani yksinoloa rakastava. Usein väsynyt. Näitä sitten varmaan korostan. Tulee ihan mieleen tässä, että miksi ketään kiinnostaisi, jos liityn sosiaaliseen mediaan? Että olenhan ollut sieltä tähänkin asti pois eikä kukaan ole kaivannut. Että miksipä he nyt sitten ilakoisivat ja olisi oikein spektaakkelimainen tämä ilmestymiseni. Oikein, että hyvää kannattaa odottaa ja tässä nyt olen tadaa. No jaa.

Entäs sitten mielipiteiden ilmaiseminen. Että nyt julkisesti alkaisin ajatuksiani kirjoittamaan… Jos sitä kertoisi kokemuksistaan ajatellen antavansa vertaistukea, oikein sydänverellä vuodattaisi, ja sitten ketään ei kertakaikkiaan kiinnostaisi tai sitten ymmärtäisi tahallisesti tai tahtomattaan sanomiseni väärin ja/tai kommentoisi tylysti, vihaisesti, ylimielisesti, arvostellen, syytellen, pilkaten… Eihän sellaista jaksa. 

Koko ajan saatavilla oleminen lienee raskasta. Minusta lankapuhelin olisi hyvä. Mutta kun toimin kännykän kanssa samoin kuin lankapuhelimen, sitä paheksutaan, kun ei se Kaisa vastaa. No kun en minä ole kotona. Tai sitten olen jossakin piipahtamassa. Kyllä se varmasti raskaaksi käykin, someilu, jos koko ajan täytyy päivittää mitä tekee ja missä, moneltako, kenen kanssa ja tämän raskaan urakan jälkeen vielä kommentoida toisten mitä tekee ja missä, moneltako ja kenen kanssa -päivityksiä. 

Vein viime viikolla lapseni jumppaan ensimmäistä kertaa. Vetäjinä olivat nuoret tytöt. Annoin heille puhelinnumeroni ja nimeni. Nimeni on KAISA (puhenopeutta hidastaen) sitten luettelin hitaasti numeron 0 4 4 — sitten vielä loppuun, että ja nimi oli Kaisa (hitaasti). Katsoivat. He ovat niin nopeita käyttämään puhelinta, mutta kun minun pitäisi lisätä numero, ensin etsin, että mistä se lisättiinkään…? Saatan sen hätäpäissäni kirjoittaa mihin tahansa ”kenttään”, mikä tulee vastaan… Sama puhelimen kalenterin kanssa. Se, että löydän sen ikinä, olen jo unohtanut päivämärään ja kellonajan, mitä sinne piti laittaa… Paperi ja kynä on hyvä keksintö.

No niin, eli nyt olen arvioinut osaamiseni ja suhdettani bloggaamiseen ja sosiaaliseen mediaan. Tuntuu tällä saralla olevan kaikki kunnossa. Tervetuloa matkaan!

PS. (ennen ainakin kirjeissä laitettiin näin… Se tarkoittaa, että vieläkin minulla on pikku juttu…): saatan tarvita apuasi.

PPS. (sitten jos vieläkin oli juttua, niin laitettiin näin): Jakakaa tätä, jos osaatte sen taidon.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja

Yleinen

Aikamme paradoksi

Meillä on suuremmat talot ja pienemmät perheet. Enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa. Meillä on oppiarvoja, mutta vähemmän järkeä. Meillä on enemmän tietoa, mutta vähemmän harkintakykyä.