Eivät he toivoisi, että jäämme toistamaan historiaa sukupolvesta toiseen, kirjoittaa Sini Heikkilä kirjassaan Kesän ensimmäinen pääskynen (2020) menneistä sukupolvista ja suvun tunnetaakkasiirtymien läpikäymisestä.
Tunnetaakoilla tarkoitetaan niitä traumoja ja tuskia, mitkä jäävät tunnetasolla vanhemmalta käsittelemättä, siirtyen lapsen kannettavaksi tavalla tai toisella.
Tunnetaakkojen juuret voivat olla pitkällä sukupolvien ketjussa. Tässä kirjassa palataan isovanhempien elämään saakka.
Kirjan alkupuoli kertoo tarinan isovanhempien elämästä, heidän eläessä aikuisuuttaan sota-aikaan maalaisympäristössä. Kurkistuksia tehdään myös heidän lapsuuteensa, missä lapsilta ei siedetty kiukkua eikä lohdutukselle ja lämmölle ollut sijaa: Melkein ruokaakin enemmän Einar toivoo, että ihme tapahtuisi ja äiti silittäisi pään kuhmua.
Lisäksi kirja nostaa esille ainaisen työnteon, alkoholisimin sekä henkisen väkivallan, alistamisen parisuhteessa, toisen pienentämisen, jotta itse voisi kukoistaa. Miten nämä kaikki heijastuvat eteenpäin, miten nämä pulpahtelevat esiin seuraavissa sukupolvissa? Tunnetaakkoina.
Tarinan avulla lukija johdatetaan tähän päivään kirjailijan omaan, lapsenlapsen, elämään, häpeän tunteisiin, alakuloon, suorittamisella hyväksyntää hakevalle, parisuhteissaan kipuilevalle, joka kysyy: Olisiko aika katkaista kierre, lähteä uusille poluille ja kasvattaa kantavammat siivet?
Rohkeasti tunteita päin
Kirjailija osoittautuu oman hyvinvointinsa vastuunkantajaksi. Hän esittelee ja erittelee tarkkanäköisesti tunteitaan, tunnetaakkojaan, menee niitä päin, etsii seikkailijan tavoin aarrettaan, oman onnensa salaisuutta. Hän ei tyydy näkemään maailmaa, historiaansakaan, sellaisena kuin haluaisi sen olevan, vaan sellaisena kuin se todellisuudessa on tai jos mahdollista, on ollut.
Vaikka kirjassa tuodaankin esille varhaislapsuudesta joitakin asioita, mitkä eivät ole olleet voimaannuttavia keinoja rakentaa lapselle vahvaa itsetuntoa, ei siinä syytellä tai oteta uhrin asemaa, vaan ymmärretään ja hyväksytään. Nähdään historiallinen aika, tiedon kehittyminen ja yksilön vastuu.
Aina riittää nurisijoita
Kirjailija kuvailee omaa lapsuuttaan turvalliseksi ja sinänsä hyväksi, johon toinen voikin tuhahdella, että mitäs sinä muka olet kokenut?! Turhaa siinä märehdit tuollaisia pikku juttuja! Kyse ei olekaan siitä. Kyse on monimutkaisesta asiasta, mihin on yhteydessä myös tempperamenttimme ja moni muu seikka. Se joka ymmärtää, ymmärtää ja se joka ei, niin ei ole vielä täysin ymmärtänyt.
Aina riittää niitä, joiden mielestä menneeseen ei tulisi palata, vanhoja ”kaivella”. Kirjailija kirjoittaa osuvasti, kuinka voisin tätä paremmin edellisiä sukupolvia kunnioittaa, kun yrittämällä ymmärtää heitä, ymmärtää kaikkein heikoimmatkin kohdat.
Vanhempia kirja muistuttaa siitä, kuinka vain parantamalla omat haavamme, tutustumalla tunnetaakkoihin ja avaamalla omat tunnelukkomme ja tunnistamalla omat tarpeemme, mahdollistuu lastemme tarpeiden ja tunteiden tunnistaminen sekä niihin vastaaminen.
”Ehkä heitä ei kannattaisi väheksyä, eikä pilkata”
Arvostan kirjailijan rohkeutta ja avoimuutta, sellainen ei ole helppoa. Ja etenkin, kun kirjailija kuvailee itseään herkäksi, pyytäen varovaisesti ymmärrystä kaltaisilleen: ”Ehkä heitä ei kannattaisi väheksyä, eikä pilkata”. Ei kannata ei. Herkkyydessä piilee voima, millä parhaimmillaan muutetaan maailmaa!
Aihetta on käsitelty myös blogeissa
ps. Sini on myös luonnontieteilijä, minkä vuoksi kirjassa on tarkkoja kuvauksia ympäristöstämme ja luonnosta!
Isovanhempien päivää vietetään lauantaina 17.10.2020!
Oletko jo lukenut:
