Slider

VAIN NUORUUS KELPAA

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Vanhuspsykiatriaan erikoistunut psykiatri ja psykoterapeutti Pirjo Juhela, 72 v., avasi minulle näkemyksiä vanhusmaailmassa toimimiseen yli kymmenen vuotta takaperin kirjassaan ”Missä on isäsi, kuinka voi äitisi?”. Juhelasta muodostui minulle gerontologian guru ja nyt puhumme, mistäpä muustakaan, kuin vanhuudesta ja vanhenemisesta, hänen erikoisalastaan.

Vanhenemismuutokset ovat väistämättömiä. Juhela kertoo, kuinka hän luennoillaan on listannut konkreettisesti vanhuuden mukanaan tuomia muutoksia, eikä ole tyytynyt vain toteamaan, että toimintakyky muuttuu.

”Minulla on luettelo slideissa, että kuulo heikkenee, näkö heikkenee ja ihminen raihnaistuu vanhetessaan. Kyllähän jokainen tietää, ettei 70-vuotias ole sama kuin 40-vuotias, mutta sitä ei ääneen sanota.”

Vanhuus on Juhelan mukaan ollut aina pelottavaa, mutta paine nuorena olemiseen ja nuorekkuuden säilyttämiseen on mennyt vain pahempaan suuntaan.

Ainoa ihannointi on nuoruus. Tarkemmin vielä nuori aikuinen. Myös lapsuus on hävitetty. Ennen saatiin olla paljon pidempään lapsia.”

Juhela pohtii nuorisokulttuurin vetovoimaa, johon liittyy vahvasti mainosten luomat ulkonäköpaineet. Kukaan ei kommentoi, että ”kyllä sä olet vanhentunut!” Vaan ”kuinka olet pysynyt noin nuorekkaana”.

Mä en sinne vanhojen ihmisten sekaan mee” sanoo vanhus. ”Ei vanhuus tartu” vastaa Juhela. Vanhus ajattelee, ettei kuulu joukkoon, vanhuksiin, koska ei halua vanhuuden leimaa itseensä.

Jos vanhus ei myönnä olevansa vanhus, on vaarana, että tällainen henkilö jää yksin, kertoo Juhela.

Juhela nostaa esille uskomuksen, kuinka toisissa kulttuureissa vanhuutta arvostettaisiin enemmän. Hänen mukaansa näissä kulttuureissa esiintyy yhtä lailla syrjimistä ja epäkohtia. Yleisesti Juhela näkee vanhuuden ihannoinnin eri kulttuureissa liittyvän vain niihin vanhoihin ihmisiin, joilla on valtaa.

Omaisten osuus vanhusten hoivaan on Juhelan mukaan monisyinen kysymys, mutta ainakin hän toivoisi, että keskustelukulttuuri hoitolaitoksissa olisi myönteisempi. Puheet siitä, kuinka vanhuksen kanssa kyllä tultaisiin toimeen, mutta omaiset ovat niin hankalia, johtavat negatiiviseen kehään.

Yleisenä syynä hankalana koetun käytöksen takana nähdään omaisten huono omatunto ja syyllisyys siitä, koska he käyvät niin harvoin. Juhela arvelee ”hankalan” käytöksen takana olevan kuitenkin aito huoli omaisesta tai/sekä oma vaikea elämäntilanne.

Keskustelu kahvikupin äärellä edistäisi luonnollista suhdetta omaisiin ja lisäisi ajatusta ”samasta perheestä” sen sijaan, että pahimmillaan henkilökunta luikkii liinavaatekomeroon piiloon, Juhela sanoo.

RESEPTI VIISAASEEN VANHUUTEEN

Elämänkaariteorioiden mukaan viimeisessä kehitystehtävässä onnistuessaan ihminen voi saavuttaa viisauden. Henkilö hyväksyy elämänsä sellaisena kun se on ollut, kipeine kokemuksine kaikkineen.

Viisaan vanhuksen vastakohtana nähdään valittaja, katkera vanhus. Ei ole osannut eheyttää elämäänsä ei. Hän on itsessään kiinni, eikä sitten millään sopeudu kohtaamiinsa muutoksiin. Miten tämän katkeran vanhuuden voisi välttää?

Juhelan mukaan ei ole olemassa yksiselitteistä teoriaa vanhenemisesta. Jokainen vanhenee omalla tavallaan, johon henkilön tausta pitkälti vaikuttaa. Ylipäätään kaikissa elämänvaiheissa mielenterveyden kannalta olennaista on se, juuttuuko vanhaan vai kykeneekö muuttumaan ja vastaamaan elämän kriiseihin.

Olisi ymmärrettävä, että vastoinkäymiset ja kriisit ovat osa elämää, joita jokainen kohtaa. Elämän kriisi voi olla pitkäkin, johon monet asiat ovat niputtautuneet, mutta siitä voi selviytyä. Katkeruus kerääntyy, jos kriisejä ei kykene selvittämään. Tällöin ihminen ajautuu masennuksen kielteiseen maailmaan, sulkeutuu vankilaan.

Juhela painottaa eron tekemisen tärkeyttä siihen, ettei vanhuus ole sama asia kuin masennus tai yksinäisyys. Samalla hän kuitenkin toteaa vanhuuden olevan yksi vaikeimmista elämänvaiheista, koska se on luopumista niin monista asioista.

Juhela on työskennellyt erityisesti psykoottista masennusta kärsivien asiakkaiden parissa, jotka ovat olleet ”tosi vaikeita”. Juhelan mukaan on myös hyväksyttävä, että kaikkia ei pystytä auttamaan. Hän muistelee niitä harvoja onnistumisia, kun eräs henkilö, joka oli sairastunut erittäin vakavaan masennukseen saatiin osallistumaan päivätoimintaan. Pikkuhiljaa käynnit lisääntyivät ja lopulta henkilö oli iloisa ja valoisa tukihenkilö ryhmässä.

Masennusta ei ole välttämättä helppoa ottaa puheeksi. Juhela pitää tärkeänä huolenpidon ja välittämisen osoittamista. Vertaistuki saattaa hyödyttää myös joitakin.

Ikäihmisille ei ole tarjolla paljon psykoterapia vaihtoehtoja, eivätkä he välttämättä halua lähteäkään asioistaan keskustelemaan. Lääkitystä voidaan kokeilla harkiten.

Joskus olen nähnyt ilmiömäisen parannuksen ihmisen voinnissa, joskus lääkkeistä ei ole ollut mitään hyötyä.

Erityisesti Juhela korostaa toimintaa ja sosiaalisten suhteiden merkitystä mielenterveydelle. Sitä, että lähtee neljän seinän sisältä ulos ja näkee ihmisiä. Kehottaessaan vanhusta osallistumaan ryhmätoimintaan, on vastaus monesti ollut: ”Ei sieltä ystäviä kumminkaan saa”. Tällöin Juhela on todennut, ettei sieltä ystäviä kannata lähteä hakemaankaan. Tuttavat riittävät.

Yhtenä mahdollisena kriisinä Juhela nostaa eläkkeelle jäämisen. Silloin alkoholilla on riski tulla salakavalasti osaksi elämää. Juhelan mukaan jokaisen tulisi huolehtia siitä, että on harrastuksia tai jotakin yhteydenpitoa ihmisiin. Yli-sukupolvien välistä seurustelua hän toivoisi enemmän.

”Nykyisin teinit sanovat, etteivät halua lähteä sukujuhliin.”

Juhela nostaa esille myös vanhusten kotiin vietävät palvelut. Hänestä rinnalla tulisi ottaa huomioon vanhusten sosiaalinen tarve, tarjota mahdollisuus päästä pois kotoa.

”Sen sijaan, että saa sen haalistuneen ruoka-annoksen kotiin yksin syötäväksi, olisi esimerkiksi kerran viikossa hyvä päästä syömään johonkin ihmisten pariin.”

Omaan vanhenemiseensa Juhela vastaa: ”Vaikka kuinka paljon siitä tietäisi, se on aina kova paikka. Välillä on vaikeaa myöntää, että tässä kohtaa tarvitseekin apua. 

On myös toinen asia, joka ikääntyessä nousee Juhelan mukaan esille.

Nykyään ystävätapaamisissa lääkityksistä ja sairauksista keskustellaan paljon!” Ja nauraa perään.

Suosittelen ehdottomasti lukemaan edelleen ajankohtaisen kirjan: Missä on isäsi, kuinka voi äitisi? Sukupolvet ikääntymisen muutoksissa. 2006. Valitettavasti painosta ei saa enää ostettua, mutta on lainattavissa kirjastoista.

Teos on tarkoitettu ikääntyneiden omaisille, mutta se antaa arvokkaita näkökulmia myös sosiaali- ja terveydenhuollon sekä vanhustyön ammattilaisille ja vanhustyön kehittämisestä vastaaville päättäjille.”

Jos pidit tästä postauksesta, jaathan sitä eteenpäin, kiitos!

One Response

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja

Yleinen

Aikamme paradoksi

Meillä on suuremmat talot ja pienemmät perheet. Enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa. Meillä on oppiarvoja, mutta vähemmän järkeä. Meillä on enemmän tietoa, mutta vähemmän harkintakykyä.