Slider

VANHUKSILLA ON SYYTÄ KIITOLLISUUTEEN

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Kuulin hoitajien puhuvan, kuinka vanhusten tulisi olla kiitollisia hoitoonsa, kun on näinkin hyvin. Että kun vaan tietäisivät, miten huonosti voisikaan olla… No näinhän se on. Voisinhan minäkin olla syntynyt Afrikassa: ei olisi vettä eikä ruokaa. Että kyllähän tässä kiitollinen saa olla.

Tiedän tuon yhden hoitajan tappaneen vanhuksia, mutta on ollut hoitajavajetta ja on ne mitoitukset täytettävä, niin tuli sitten tähän tuuraamaan. Mutta kyllä kiitollinen saa olla, että joku meitä edes hoitaa. Edes pois tieltä.

Oli täällä hoivakodissa kerran esiintyjäkin. Lauloi virsiä. Sitä minä vaan, että kun oon enemmän noista rokkikonserteista tykänny… Mutta näyttivät pahoittavan mielensä, kun olivat nähneet vaivaa ja järjestäneet tällasen kerta vuoteen. Tuli siitä sen verran syyllinen olo, että minä sitten lähdin. Täytyy sitä kiitollinen olla, että ohjelmaa järjestävät tänne.

Eivät ota pöytää kattamaan. Sanovat, että hygieniapassi tulee olla, joka astioihin koskee. Kukas niitä käsiä nyt pestä muistaskaan näin vanhana? Täytyy olla kiitollinen, etteivät meitä vanhuksia sinne kakkaisilla käsillämme laskekaan.

Kävi tuossa sukulaisiakin. Oikein innoissaan kertoivat kuulumisistaan ja olihan niitä kerrottavaksikin, kun vuosi sitten jouluna viimeksi kävivät. Piti perua ystävän kanssa kahvittelu, kun eiväthän ne kysyneet, että oliskos minulla jotakin menoa… Mutta kiitollinenhan minä tietysti olen, että saavat hyvän mielen, kun käyvät vanhaa katsomassa. Tulevat sitten taas ensi vuonnakin jaarittelemaan.

Ottivat lapsetkin näytille mukaansa, kun arvelivat, että ilahdun kun pieniä nään. Tappelivat siinä ja joutuivat vanhemmat sitten niitä selvittelemään. Kertoi rouva, että tällaista perhearkea heillä. Kiitollinen täytyy olla, että tulivat näyttämään sitä arkea minullekin.

Annoin minä niille lapsille parikymppiset. Ja oikeen voivottelivat, että mitäs sinä nyt tuollaisia… No mitäs minä nyt tuollaisia. Oottivat kuitenkin. Kiitollinen täytyy olla, että ostavat niillä leluja, jos johonkin vielä mahtuu.

Veivät minut sukujuhliin. Siellähän minä sitten yksin kökötin. Kattelin kun lapset leikki ja nuoret pölisi keskenään töistään ja sen semmosta. Ei siinä kukaan kauaa minun kanssani viihtynyt. No kiitollinen täytyy olla, että veivät ”virkistymään”, etten ole yksinään kotona…

MITENKÄS SE VOINTI? Ai jai, tuota huutamista! Että kuulenhan minä vähemmälläkin. Ja jos ei huudeta, niin lässyttävät nyt aikuiselle ihmiselle tuolla tavalla? Plääp, plääp, tillin tallin ja lässyn lää. Mutta kiitollinen tietysti olen, että ylipäätään puhuvat minulle.

Kävin tuossa asioilla. Otin varuiksi saattajan mukaan, jos alkaa heitättämään nuo lääkkeet. No kaupassa tuli myyjä kysymään, että tartteisko apua. Siltä minun avustajalta. Siinä ne sitten rupattelivat, että minkälaisia housuja minä etin. Olko niillä sit näössä vikaa vai mykäkskö luulivat? Kiitollinen tietysti olin, että myyjä näytti avustajalle useat housut.

Naureskeli tuossa nelikymppinen tuttava minulle, kuinka oli menny lääkäriin kuukautta liian aikaisin ja koulutukseen päivän myöhässä. Voi varjele, kun minä unohdin serkun kaiman lapsen nimipäivät, niin olivat minulle jo muistitutkimuksiin hoitoaikaa varaamassa: Dementtia se on mummoon nyt iskenyt! No kiitollinen saan olla, että tuolla tavalla huolehtivat.

Ja jos oliskin muisti mennyt, niin kiitollinen saisin olla, että kukaan ei käy sitten kattomassa. Kun en minä muistas kuitenkaan niitten käynnistä kiitollinen olla sen pidempään.

No sitten kerran minä oikeen olisin halunnut lähteä juhliin. Eipä sitä kukaan kysynyt, että lähtisinkös. Kuulin heidän sanovan, että en jaksa lähteä… Kyllä minä jaksaisin, mutta onhan siinä jaksamista, että lähtee minun kanssani. Että hakisivat minut ja vähän vielä tukea tarvisin kävelyssäkin. Niin, että kyllä kiitollinen täytyy olla, että miettivät omaa jaksamistaan.

Oon nyt 100 –vuotias. Ihmettelevät kuin virkee ja pirtee minä oon, kun tiedän mikä päivä on ja missä asun. Oikeen televisiosta tultiin kuvaamaan. Kiitollinen täytyy tietysti olla, että nähtävyytenä pitävät.

Mukavaa viikonloppua!

Katso myös:Vanhukset jätetään tunteineen ja tarpeineen usein yksin “Kyllä sinä tähän pian totut”

4 Responses

    1. Kiitos Elina! Olet itse tehnyt hienon kirjan (Pupukin muistipulmat. Miten kerron lapselle isovanhemman muistisairaudesta?) ja upeaa työsarkaa gerontologiassa!

  1. Ihan totta, Afrikassa asiat ovat toisin. Siellä ei ole tarpeeksi ruokaa eikä vettä, mutta perhettä siellä on aina yllin kyllin. Kukaan ei elää siellä yksin. Tosin, siellä ei enää kovi moni niin kauan, että tulisi vanhuksiksi.

  2. Olipa sattuva kirjoitus,sopii hyvin minun kohdalle,jouduin pyörätuoliin monien kaatumisten johdosta,sen jälkeen en ole lastenlastenlasten syntymäpäiville päässyt enkä moneen muhunkaan menoon enhän minä heidän mielestään jaksa,olen vasta 77 v,kesällä olisin halunnu mennä “maalle”taksikuski olisi minut kuskannu sisälle,en saanu mennä kun siellä oli paljo sukulaisia perunan nostossa,eihän minua voinu suvulle näyttää ja kun en vessaankaan pääse,sanoin ei olis tarvettakkaa päästä,mulla on vaipat.Ulos eivät vie pyörätuolilla,sanovat onhan sinulla avustaja,käy kerran viikossa ja aika menee lomakkeita täytellessä usein ei aina ehdi kerran viikossa käydä ulkona, hänestä olen kiitollinen.Ja tuosta pyörätuolistakin saan olla kiitollinen,Afrikassa en olis sitä yhteiskunnalta saanu.Kun vaan muistas mistä kaikesta saa olla kiitollinen,lapsista,lastenlapsista joita sain heidän pieninä ollessa hoitaa!!!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja

Yleinen

Aikamme paradoksi

Meillä on suuremmat talot ja pienemmät perheet. Enemmän mukavuuksia, mutta vähemmän aikaa. Meillä on oppiarvoja, mutta vähemmän järkeä. Meillä on enemmän tietoa, mutta vähemmän harkintakykyä.