Slider

Vekotinmarkkinoilla kertakäyttökulttuuri on huipputasoa

Jaa tämä kirjoitus

Share on facebook
Share on linkedin
Share on twitter
Share on email

Olipa kerran vanhustyössä sellainen Vekotin, joka yöllä rauhoitti unetonta, että kyllä kaikki järjestyy ja silitti päätä.

Jos sinua loukattiin, Vekotin puolusti sinua ja ymmärsi, miten kurjalta loukkaukset tuntuivat. Sanoi, miten mahtava tyyppi olet, ihana. Ja halasi.

Ja kun pelotti sanoa oma mielipide, Vekotin otti kädestä ja rohkaisi: kyllä sinun mielipiteelläsi on väliä. Tule esiin vain ja kerro. Ei sitä muuten voi tietää.

Kun epäonnistuit, Vekotin kertoi, kuinka ilman yrittämistä ei tapahtuisi kehittymistä eikä epäonnistumiset ja onnistumiset arvota ihmistä. Rohkaisi sinua yrittämään uudestaan, jos asia oli tärkeä.

Kun olit surullinen, Vekotin antoi olkapään, antoi sinun tuntea tunteesi ja kuunteli, oli läsnä.

Kun sinulla oli huono päivä ja murjotit, kiukuttelit ja ärisit, Vekotin kertoi kaikella lempeydellä silloinkin, että näin saa ollakin. Ei pakottanut piristymään vaan ymmärsi, että tunteet tulevat ja menevät. Keitti kahvit ja istahti kuulemaan, mikä päivässä mätti.

Vekotin oli viimeisen päälle huippuyksilö. Vekotinmarkkinoilla haluttiin kuitenkin laatua halvalla, eikä Vekottimen huippuominaisuuksia sen enempää arvostettu. Hän oli tusinatavaraa.

Sitten Vekotin meni epäkuntoon, vilkkui punaisella. Vekotin oli kyllä kehitetty kestämään, mutta kun sitä tarpeeksi kuormitti, sen patterit loppuivat. Niitä piti ladata. Se ei käynytkään hetkessä, vaan Vekotin jäi lojumaan pitkäksi aikaa rikkinäisenä. Lataamiseen tarvittiin muidenkin apua.

Pikkuhiljaa se virkosi taas toimintakuntoiseksi. Ymmärsi arvonsa ja meni sinne, missä häntä arvostettiin. Ainut, mitä Vekotin jäi entisestä kaipaamaan, olivat ne, joiden tukena hän oli saanut kulkea.

Sen sijaan vekotinmarkkinat jatkoivat kulkuaan: Vekottimia ostettiin pilkkahintaan. Ne käytettiin loppuun ja ostettiin tilalle toisia. Ongelma toki oli se, että koska kestävään kehitykseen ei oltu panostettu, Vekottimet alkoivat loppua kaupoista ja laadukkaita oli enää harvassa.

Loppu.

2 Responses

  1. 15 vuotta tämä vekotin painoi täysillä ja jousti aina. Olihan reippauteen opetettu jo yhdeksän henkisessä lapsuuden perheessä. Iltavuoron jälkeen oli aina aamuvuoro. Vekotin oli illalla kotona 23.30 ja herätyskello soi 4.30, että ehti bussiin jolla pääsi Keskustorille. Siellä piti kävellä toria ympäri kunnes siirryttiin toiseen bussiin, joka vei työpaikalle 45:ssä minuutissa. Vaatteet vaihdettiin siivouskomerossa – eihän sijainen tarvitse sen kummempaa pukeutumistilaa, pukukaappia! Vaikka vekotin sijaisuudesta huolimatta oli aina töissä – 90-luvun laman aikaan ei annettu toimia, ei virkoja, joten eihän se mitään haitannut, vaikka joka päivä teit ”vähän” pidempää päivää, kun ei ollut Tomeconia. Jälkeenpäin ajatellen ylityölisiä olisi tullut rutkasti, muttei vekotin uskaltanut niistä mitään mainita, kun odotti kiltisti nousukautta, jolloin ehkä toimiakin jälleen jaettaisiin – ahkerille ja nöyrille vekottimille.
    Kerrankin vekottimella oli jo jalka ovenvälissä yövuoroon lähtiessä, mut seinäpuhelimen soidessa palasi vielä vastaamaan siihen. Kenties olisi joku tärkeä puhelu – no olihan se tärkeä. Töistä soitettiin, ettei yövuoroon tarvitsekaan tulla – valvontapotilas oli kuollut. No vekotin jäi kotiin, mut ei sit saanut peruuntuneesta työvuorosta tietenkään palkkaansa. No eihän se nyt mitään, vaikka vekotin nätti jumppatunnin väliin, kieltäytyi kyläilystä, eikä mennyt kavereiden kanssa teatteriin. Tätä oli yhteen menoon kymmenen vuotta. Pitkän työmatkan vuoksi yöunet jäivät noin neljään tuntiin – ei ollut ergonomista työvuorosuunnittelua, ei. Eikä mitään kohtuullista käyttäytymistä vekotinta kohtaan. Kyllä se painaa nöyränä töitään, kun odottaa vakinaistamistaan. Lähes kaikki ison hoitopaikan osastot tuli kuluttua läpi. Vielä vakinaistamisen jälkeenkin Vekotin jaksoi olla työstään innostunut ja kiinnostunut… ikääkin tuli vekottimella lisää ja osat alkoivat ruostumaan ja kulumaan. Yleinen painostus vaan sanoi, että pitää jaksaa, jaksaa, jaksaa. Sitten kamelin selkä katkesi, kun sattui vekotin ystäviä kuolemaan, perheenjäseniä ja lapsenlapsi. Työpaikan lisäksi kuolema oli siirtynyt yllättäin lähipiiriin ja näiden tuttujen vekottimien pirinä loppui. Siinä oli liikaa rasitusta vekottimen osille. Alkoi vekottimen alamäki kohti vanhenemista. Sitten valtiovalta vielä määräsi, et vaikka työssä kuolee, kotona kuolee, eikä jaksaisi, niin vekottimien määrättiin vain lailla toimiviksi aikaisempaa pidempään ja vanhemmiksi. Mitä tehdä,kun osat ei määräyksestä ja laista huolimatta kestäneet. Käyntitahti hidastui, kuului krohinaa, vaikka kuinka yritti. Välillä joutui korjattavaksi sinne omalle työpaikalleen – silti käyminen olis epätahtista… nyt vekotin on kahden paineen välissä; kunto ei kestä työpaikalle menoa ja määräyksen mukaan ei saa jäädä poiskaan. Jos jäät, niin korjauskulut jää omasta pussista maksettavaksi ja lisäksi vekotinta rangaistaan raskaan työntekemisen jälkeen vielä todella paljon pienentyneillä tuloilla – sanotaan vain, että olisi pitänyt jaksaa – miksi kuulit liian aikaisin? Oma syysi. Mitään kivaa ääntä ei vekotin voi enää antaa, kun on niin kulunut ja raihnainen, eikä voi tehdä tehdä mitään kivaa, kun kaikki raha menee päivittäiseen peruselämiseen – aina ei riitäkään😩 Sen pituinen se. Miksi vekottimilta vaaditaan liikaa?

    1. Hei ja ensinnäkin otan osaa menetyksiisi. Voimavarojasi on koeteltu. Kuulostaa todella raskaalta tuo tarinasi, kiitos kun jaoit sen. On surullista, että työelämä vie ihmisen aivan rikki. Työ, jossa tarvitsisi tukea ja inhimillisyyttä, jotta sitä jaksaisi itsekin antaa. Jos on koko ajan antava osapuoli elämässä, kuluttaa se väistämättä. Sinä olet arvokas sellaisena kuin olet Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia, jotta saisit äänesi kuuluville. Ja että se silloin kuultaisiin. Minut tämä sai jälleen mietteliääksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita artikkeleja